Minä menin sisään ja katsoin isäni parranajopeiliin. Niin minä olin kokonaan unhottanut maalanneeni kasvojani mustikan mehulla. Minä näytin todella hyvin hirveältä ja juosta vilistin pesuvadin luo. Peseydyttyäni puhtaaksi, sain istahtaa pöytään ja iltaruoka maistoi erinomaiselta tuon pitkän kävelemisen perästä. Minä söin ahmatin ruokahalulla ja nukuin rauhallisesti ensimmäisenkin koulupäiväni perästä. Vilkas mielikuvitukseni oli kuitenkin toimessa nukkuessanikin ja päivän vaihtelevat tapahtumat tulivat epäselvinä esiin unissani.
Unissani olin istuvinani koulussa. Minä juoksentelin kirkkopihassa, kiipeilin kirkon kiviaidalla, ajoin kilpaa virkuilla, tulisilla hevosilla ja näin Arvidin leijan liitelevän ylös pilviin; mutta oi — minä luulin olevani itse mukana. Minä pitelin kiinni paperileijasta. Yhä ylemmäksi ja ylemmäksi sitä vain mentiin ilmaan, yli vaahterien ja kirkontornin, aina pilvihin asti. Sitte taas tultiin alas huimaavalla vauhdilla, kunnes leija valtavasti ratisten tarttui erääsen korkeaan vaahteraan. Minä heräsin pelästyneenä, mutta se olikin vaan isä, joka narisevissa saappaissaan saapui minua herättämään.
Semmoinen oli ensimmäinen päiväni koulussa ja samanlaisiksi muodostuivat useimmat muutkin. Lauantait olivat kumminkin erilaiset. Niinä päivinä oli meillä kaksi eri huvia, paitsi sitä, että meillä puolenpäivän aikaan oli laulutunti, jona opettelimme veisaamaan virsiä, isänmaallisia lauluja ja veisuja.
Me saimme näet mennä herra Eteläisen kanssa kellotapuliin soittamaan pyhään. Se oli jotakin ihmeellistä meistä, kun saimme varvastaa ylös noita pimeitä tornin portaita myöten ja sitte askelikkoja ja tikapuita pitkin kiivetä ihan kelloihin asti.
Pyhään soittamisen perästä pääsimme me mukana kirkkoonkin urkuparvelle auttamaan urkujen polkemisessa. Meitä kapusi viisi tai kuusi poikaa samalla kertaa polkimille ja voimiamme ankarasti ponnistaen saimmekin sen painumaan alas. Me emme voineet käsittää, miten ihmeen tavalla urkujen polkija sai sen alas, ainoastaan nousemalla sille seisomaan. Siihen aikaan ei meillä ollut selvää vielä painolaista, mutta samapa se. Hauskaa meillä vaan oli ja sehän, olikin pääasia.
Kuudes luku.
Vapaaherratar ja hänen palvelijansa, minä teen tyhmyyden, toimitan huonosti asiani ja tutustun sen seurauksiin. Me rakennamme Viaporin linnan ja minä valmistan pelottavan kanuunan kuulan — lumesta.
Eräänä kauniina päivänä — se oli kevätpuoleen ankaran ja paljolumisen talven perästä — tuli harvinainen vieras isän ja äidin luo. Se oli Itäjärven vapaaherratar, jonka oma oli isän vuokraama talomme.
Hän tuli pitkän höyhenhattuisen palvelijan seuraamana, jonka takissa oli kiiltävät napit. Tuo palvelija käveli suorana, kuin humalaseiväs parin askeleen päässä vapaaherrattaresta, jonka päällä hän piteli isoa sateenvarjoa, sillä sattui satelemaan hiukan. Kun tuo ylhäinen rouva pääsi pihamaalle, tapahtui palvelijalle se onnettomuus, jotta hän kompastui ja oli kaatua pitkälle pituuttaan. Sitä hän ei toki tehnyt, vaan hän töyttäsi aika tavalla sateenvarjolla emäntänsä hienoa hattua. Vapaaherratar pyörähti ympäri ja loi häneen terävän silmäyksen. Mitä hän sanoi, sitä emme kuulleet, sillä me seisoimme katselemassa lastenhuoneen akkunasta. Kuitenkin oli se, sekä Lotasta että minusta "hirveän hassun näköistä" ja me nauroimme oikein hyvästi 'sille surkealle haahmolle, jonka palvelija emännällensä osoitti. Vasta ikään, sitä ennen, oli hän keikistellyt, niinkuin meidän iso kukkomme, kävellessään ja keikaroidessaan pitkillä säärillään nenä pystyssä, mutta nyt oli selkä koukussa ja pää rinnalle painuneena. Kyllähän se oli vahinko tuolle raukalle, eikä sitä pitäisi milloinkaan toisen vahingolle nauraa, mutta emme me Lotan kanssa ymmärtäneet sitä. Meistä näytti se vaan niin hullunkuriselta.
Vapaaherratar tuli kumminkin sisään ja sekä isäni että äitini ottivat häntä vastaan jo isoilla portailla. Isä kumarsi niin syvään, kuin suinkin voi, ja äiti nyykisti niin somasti ja vapaaherratar koetti olla sangen alhainen ja ystävällinen. Hän ojensi kaksi oikeankätensä sormea tervehdykseksi. Sitte kysyi hän, kuinka voitiin; miltä vuodentulo näytti; olivatko lapset terveinä ja oliko pikkuinen jo paljokin kasvanut yhteen vuoteen ynnä muuta semmoista. Hän oli näet pidellyt pientä siskoa kastettaessa tai ollut sylikummina ja antanut hopealusikan kumminlahjaksi.