Nyt seisoi palvelija taas yhtä suorana, kuin ennenkin, joskin tarpeellisen välimatkan päässä ja tirkisteli ylös ilmaan. Varmaankin hän katseli pääskysiä. Meidän, lasten, täytyi myöskin tulla sisään saliin tervehtimään, eikä käynyt paremmin, kuin niin, että minä nyt sain rangaistuksen palvelijan vahingolle naljailemisestani.
Kun vapaaherratar kysyi minulta, miten minä jaksoin, vastasin minä, niinkuin oli tapani aina, koska myllärin muori tai muut naapuri-eukot tiedustelivat samaa:
"Kiitos, hyvä täti, minä voin vallan hyvin."
Niin, nyt minä olin itseni kauniisti käyttänyt; äiti punastui ihan hiusmartoansa myöten. Isä taas loi minuun tuikean ja nuhtelevan silmäyksen samalla kysyen:
"Silläkö tavoin sinä, hupakko, puhuttelet rouva vapaaherratarta?"
"Minä pyydän, armollinen rouva vapaaherratar, suokaa anteeksi", sanoi hän rukoilevin silmin kääntyen vapaaherrattareen ja hän hymyillen näyttäkin taipuvaisuutensa anteeksi antamiseen. Minun pieni kommellukseni unhotettiin pian, mutta vapaaherratarta itseään ja hänen palvelijaansa ei pian unhotettu. Kun me näet tahdoimme pitää oikein hauskaa, leikimme me, Lotta ja minä, että hän oli vapaaherratar ja minä hänen palvelijansa. Me laittauduimme mitä upeimmalla tavalla, minä isän takkiin ja hattuun, Lotta äidin vanhoihin saaleihin. Sitte me marssiskelimme edes takaisin lasten huoneessa taikka ulkona pihamaalla ja molemmin käsin pitelin minä isoa, vanhaa ja repaleista sateenvarjoa "hänen armonsa" pään päällä. Kun minä silloin aina töyttäsin vapaaherratartani sateenvarjolla päähän tahi polkasin hänen pitkälle laahustimelleen, sain minä Lotalta, aina aika väliin, tuollaisen kummallisen silmäyksen.
Muutamana päivänä piti minun mennä lähimmäiseen naapuritaloon, Hiltulaan, viemään nuoria munia sinne pienellä kopalla. Minä lupasin ihan varmasti äidille kantavani koppaa niin varovasti, että oi yksikään muna särkymään pääsisi. Aikomukseni oli lupaukseni pitääkin, mutta en ollut vielä pitkälle ehtinyt, ennenkuin kiusaus tuli tielleni — ja silloin minulta unohtuivat varmat lupaukseni.
Minä astuin pitkin puutarhan aitoviertä ja tultuani erään vanhan kellarin raunioiden luo, tapasin siellä vanhan ystäväni Maunon, ison, mustan kissamme. Se mahtoi olla metsästämässä rottia ja pikku lintusia.
"Hyvää päivää Mauno", sanoin minä.
"Miau, miau", vastasi se, tuli luokseni ja hivuttelihe jalkojani vasten.