Minun rupesi tekemään mieleni saada leikkiä Maunon kanssa, niinkuin usein ennenkin olin tehnyt kotona kartanolla, ison kiikun luona.
Silloin minä aina asetin Maunon lautapalaselle, istahdin itse toiseen päähän ja niin me kiikuimme kummallakin puolen erästä puupukkia. Minä ajattelin, miksi se ei kävisi laatuun täälläkin.
Tuossahan oli, juuri kuin sitä varten, vanha tynnöri ja laudanpätkä.
Minä nostin laudan tynnörille ja asetin Maunon sen toiseen päähän.
Mauno oli ennen ollut leikissä mukana ja sen vuoksi istui nytkin tyytyväisenä ja hiljaa muutamia silmänräpäyksiä niin kauan, kuin minä, käyttäen vanhaa rikkonaista vesikannua porraspuuna, kapusin ylös istuakseni toiseen vastakkaiseen päähän. Mutta voi, minä olin liian raskas, Mauno liian kevyt! Nopealla hyppäyksellä oli se muurilla ja minä — minä kellotin pitkälläni maassa ja nuoret munat — niin, enpä sanokaan, kuinka niille kävi.
Hätäisenä ja tuskaisena täytyi minun palata takaisin äidin luokse. Murheellisesta muodostani huomasi hän heti jotakin tapahtuneen, eikä näyttänyt yhtään iloiselta.
"Mitä sinä nyt taas olet tehnyt poika parka?" kysyi hän.
"Niin äiti", vastasin minä ja kyyneleet kohosivat silmiini, "minä tapasin Maunon ja —" Siinä aloin oikein ulista.
"Tarkoitatko sinä sitä, että Mauno olisi särkenyt munat", kysyi äiti.
"En, vaan Mauno narrasi minun leikittelemään kanssansa."
"Soo—o", lausui taas äiti, "ja minun poika parkani aikoo sillä sanoa, että kissalla olisi enemmän ymmärrystä, kuin isolla pojalla, joka jo käy kahdeksatta? Eikö olisi paljon parempi, että siihen sijaan pyytäisit Äidiltä anteeksi ja tunnustaisit asian olleen oman vikasi ja sen, jotta unhotit äidille antaman sanasi ja rupesit Maunon kanssa leikkimään?"