"Ky-y-y-llä-yh-yh-" nyyhkytin minä, "äiti kulta, anna minulle anteeksi!"
Äiti antoi anteeksi vielä silläkin kertaa, mutta terotti mieleeni, että minusta ei milloinkaan tulisi mitään miestä, jos en aina kaikin voimin koettaisi kunnollisesti toimittaa minulle uskotuita asioita. Hän pyysi minun vielä aina muistamaan, kuinka välttämätöntä minulle oli aina rukoilla Jumalalta apua voittaakseni minua kohtaavia kiusauksia.
Vanhaksi tultuani olen sitte usein ajatellut, kuinka tärkeää kaikillekin pojille ja tytöille on, täsmälleen totella käskyjä, eikä antaa huvitusten houkutella itseään puoleensa, kun heidät on pantu jotakin hyödyllistä tekemään.
* * * * *
Oli satanut lunta jo useampia päiviä ja kaikki tiet olivat tukkoon tuiskusta tulleet. Joka paikassa oli isoja, pehmeitä lumikinoksia, Ei voitu päästä kouluunkaan ennen, kuin oli ehditty lumirekeä vetää. Minä sain sillä tavoin joitakuita lupapäiviä. Niitä käytimme sekä minä että sisareni parhaalla tavalla. Me viehkuroimme oikein halusta kinoksissa, laskimme mäkeä, kaaduimme, huusimme, reuhasimme ja melusimme, kuin oikeat peikot. Lumi oli nuoskaa ja sopi vallan hyvin lumipallien tekemiseen, vieläpä linnoitusten ja lumiukkojenkin laittamiseen. Muutamana päivänä johtui mieleeni rakentaa itse Viaporin linna, jonka Venäläiset jollakin keinoin olivat saaneet meiltä anastetuksi. Linna tulikin kohta valmiiksi. Me teimme työtä niin, että hiki otsasta tippui. Ei linnaa rakennettu minkään erityisen suunnitelman, eikä sotatieteellisten perustusten mukaan. Minä en näet niitä tuntenut, enkä niistä ymmärtänyt enempää, kuin Mauno kissa myllyn käyttämisestä, mutta hupaista tuo työ siltä oli. Sen minä kumminkin hyvin älysin, että meillä piti olla kanuunan kuulia. Nyt olin niinä hommassa hankkia niin ison ja peloittavan semmoisen, että vihollinen säikähtäisi jo nähdessään sellaista jättiläisjurikkaa. Läksymme luettua, juosta vilistimme me sen taida Velhomäelle (siitä minä vastaedes puhun tarkemmin). Mäki oli pienen puron toisella puolen, puutarhan takana. Siellä me mäkeä laskimme ja sinne me "Wiaporin" rakensimme; siellä nyt aioimme valmistaa tuon hirvittävän kanuunan kuulankin.
Minä kahlata puhkutin edellä syvässä lumessa ja siskoni seurasivat perässä.
"Nyt saatte nähdä jotakin perin rattoisata", sanoin minä ja tytöt katselivat ihmetellen minuun. Arvatenkin minä näytin heistä hyvin merkilliseltä mieheltä.
Aluksi puristin minä kokoon pienen lumipallon. Sitte nostin sen ylös ja sanoin: "uskotteko, että niinä voin saada tämän pallon yhtä isoksi, kuin iso kivi tuolla puron sillan vieressä?"
"Et saa, et. Se on mahdotonta", huusi Lotta — "se on ihan mahdotonta", kirkuivat toiset. "Ethän sinä mikään noita ole", arvelivat he.
"Vai niin, vai ette te usko minun voivan! Saattepahan nyt nähdä." Niin sanoen aloin minä vierittää pientä palloani myötämäkeen äsken sataneessa, nuoskassa lumessa, ja joka kerralla, kuin se pyörähti ympäri tuli se isommaksikin. Ennenkuin sain sen tienreunaan asti, oli se jo niin iso paakku, jotta en jaksanut sitä enää saada liikkeelle. Siskot tulivat silloin avuksi ja työnsivät sitä, minkä suinkin jaksoivat, mutta tuskin kuitenkaan saimme sitä paikalta hievahtamaankaan.