"Näettekös nyt", sanoin minä riemuten. "Eikö paakku ole nyt tuon kiven kokoinen?"
Tyttöjen ihmeeksi ja hämmästykseksi oli se kiven kokoinen! Kun tulimme päivälliselle, huusivat he kilvassa: "äiti, äiti! Tietääkös äiti, kun Kalle teki näin suuren, näin suuren lumipaakun" — ja he levittelivät syliään näyttääkseen, kuinka suuri se oli. "Ja me olemme auttaneet häntä", lisäsi Elsa. Kauan, hyvin kauan oli sitte merkillinen lumipaakkuni puheen aineena meillä.
Isä istui hetkisen ääneti ja kuunteli, mutta päivällisen perästä istahti hän keinutuoliin ja kutsui meidät tykönsä. "Nyt te olette puhuneet Kallen lumipaakusta niin kauan", sanoi hän, "että minunkin mieleni tekee jotakin kertomaan sen johdosta."
"Kerro isä kulta, voi miten hauskaa, miten hauskaa; kerro meille jotakin hyvin merkillistä", huusimme me yhteen ääneen. Sitte isä kertoi korkeilla Sveitsin vuorilla tapahtuvaa joskus, että jotkut lumihiuteet, jotka tavalla tai toisella ovat sattuneet puristumaan yhteen palloksi, alkavat vieriä pitkin vuoren rinnettä. Kuta isommaksi pallo vieriessään kasvaa, sitä kiiruummin se kulkee eteenpäin. Pian on se suurempi suurimpiakin taloja ja silloin se ryykää vimmatusti eteenpäin ottaen matkaansa, mitä vaan eteen sattuu: pensaita, puita, eläimiä, ihmisasunnoita ja kokonaisia kyläkuntiakin.
Sellaisia lumihyökyjä kutsutaan laviineiksi, mutta voi niillä olla nimenä lumivieremäkin. Ennenkuin lopetamme puheen niistä, kerron minä teille jostain muustakin, joka on hyvin laviinin kalttainen, mutta vielä sitäkin vaarallisempi. "Voi hyvät lapsi kullat", jatkoi isä hyvin vakavalta näyttäen, "synti on samanlainen kuin laviini. Alussa se ihmisistä tuntuu niin, pieneltä ja vähäpätöiseltä, mutta tottumuksen voimasta se kasvaa sekä vallassa että laajuudessa. Poika taikka tyttö, joka alkaa lausumalla pienen valheen, eikä heti rukoile sitä anteeksi Jumalalta ja ihmisiltäkin, jos niille on valehdellut; — semmoinen lapsi pian tottuu pettämään. Sillä tavoin on moni paatunut syntiin, kunnes ovat tulleet varkaiksi ja murhamiehiksi. Moni poika, joka alotti kostuttamalla huuliansa viinalasiin, on kuollut kurjana juoppolallina."
"Silläkös tavalla se Riihivaaran Juntunenkin oli alkanut, joka joi itsensä kuoliaaksi?" kysyin minä hämmästyneenä.
"Sillä tavalla, poikaseni. Juntus-parka alkoi vaan muutamilla pisaroilla, mutta sitte tuli himo häntä väkevämmäksi ja viimein hän joutui sen laviinin uhriksi, jonka nimi on juoppous."
Sekä Lotta että Elsa ja minä olimme nyt saaneet vakavampia asioita harkittavaksemme ja kun isä meni taas pois työhönsä, riensimme me lastenhuoneesen ja istuimme siellä hämärään asti keskustellen siitä, mitä olimme kuulleet.
Kun äiti tuli sisään meidän luokse, näki hän meidät kaikki kyyristyneinä yhteen sohvan nurkkaan. Hän kysyi mitä me siinä pimeässä teimme ja me vastasimme rukoilevamme Jumalaa varjelemaan meitä niistä laviineista, joiden nimet ovat valhe ja juoppous.
Seitsemäs luku.