Ensimmäinen käsitykseni Jumalasta; äiti kertoo meille kertomuksen kuolevasta hevosesta ja Jumalaa pelkäävästä kajuutan vartiasta, ynnä Waterloo'n tappelusta.
Tässä luvussa täytyy minun peräytyä takaisin varhaisimpaan lapsuuteeni. Vasta viiden vuoden vanhasta muistan minä selvästi sen, mitä ympärilläni tapahtui ja mitä kulloinkin minulle itsellenikin sattui. Jo kolmannesta ikävuodestani muistan kuitenkin ensimmäisen käsitykseni Jumalasta". Sisar Lotta oli kylässä äidin-äidin luona, sen vuoksi en minä muista paljo mitään hänestä siltä ajalta. Hänen poissa ollessaan olin minä talon ainoana lapsena, eikä aivan harvoin tapahtunut niin, että äiti jätti minut aivan itsekseni sisään, kun hänellä oli jotakin toimitettavaa keittiössä, taikka kun hän meni karjapiian kanssa navettaan. Silloin hän aina neuvoi minua istumaan hiljaa paikoillani jakkaralla, kunnes hän tulisi takaisin. Kun minä en ollut varsin tyytyväinen olemaan yksinäni, lohdutti äiti minua sillä, että Jumala on kanssani ja Hänen silmänsä katsoo minua ja näkee minut.
"Mutta enpähän minä näe Jumalaa, äiti", väitin minä "kuinka Hän sitte taitaisi nähdä minut? Missä se Jumala asuu?"
"Jumala asuu taivaassa", vastasi hän, "mutta Hän on kuitenkin läsnä joka paikassa ja Hänen silmänsä katsoo alas meihin ja näkee meidät olimmepa niissä tahansa."
Nostaessani silmäni kattoon, selveni minulle, miten Jumalan kaikki näkevä silmä taisi kaikki nähdä. Eräässä maalatussa kattolaudassa keksin minä ison oksan, joka oli suuren silmän muotoinen. Pienissä, lapsellisissa aivoissani pääsin äkkiä selville siitä, että tuolla katossa minä näin Jumalan silmän. Mitä oksan muodossa puuttui ollakseen oikea näkevä silmä, sen loin minä lisäksi mielikuvitusvoimallani ja niin oli asia selvillä, niinkin selvillä, jotta minä kuvailin näkeväni, kuinka "silmä" katossa katseli minua. En minä konsaan muulloin pelännyt Jumalan silmää, paitsi silloin, kuin olin ollut jollakin tavoin tottelematon. Muutoin oli tuo silmä paras ystäväni aina kun minut jätettiin yksikseni. Vuosien kuluessa sain minä sitte selkeämmän käsityksen Jumalan silmästä, mutta vielä nytkin, puolen vuosisataa elettyäni, muistan minä kuinka tyyneksi ja turvalliseksi minä tunsin itseni ajatellessani, että Jumalan silmä, kattolaudan läpi, katseli minua. Onpa se elämän taisteluissapa kiusauksissa yhä lakkaamatta ollut korkeinna ilonani ja lohdutuksenani, kun olen voinut uskoa Jumalan silmän aina seuraavan minua.
Sunnuntaisin luki äiti meille hupaisia kertomuksia. Erittäinkin kolme niistä teki minuun haihtumattoman vaikutuksen. Yksi niistä kertomuksista oli, jos en väärin muista, pienessä, "Kyyhkyn kuherrus"-nimisessä kirjasessa. Siinä puhuttiin ilkeästä, kovasydämisestä miehestä, joka rääkkäsi hevostansa. Voi, miten inhosta ja kiihkosta oikein hehkuin, kuullessani tuon miehen lakkaamatta pieksävän hevostansa, vedättäessään sillä jyrkkää mäkeä ylös itseänsä ja raskasta kuormaa. Keskellä mäkeä kaatui eläinparka, eikä enää jaksanut nousta ylös, mutta tuo armoton talonpoika löi vaan hevosraukkaa, kunnes se taivasta kohden silmänsä luoden ja syvästi huoaten, kuoli paikalle. Kertomuksen loppu mainitsee, että tuo mies sitte aina näki kuoliaaksi rääkätyn hevosen rukoilevan silmäyksen ja että hän itse vähän aikaa sen jälkeen tuskassa ja epätoivossa antoi henkensä, kiemurrellen vuoteellansa ja huutaen: "hevoseni, hevoseni — kurja hevosraukkani!" Minä hiivin pienelle makuusijalleni, painoin kasvoni tyynyä vasten ja vuodatin runsaita kyyneliä hevos-paran tähden, mutta tuo mies itse ei minua yhtään säälittänyt. Siitä päivin olen minä tuntenut lämmintä osanottoa kaikkia, huonosti kohdeltuja eläimiä kohtaan ja aina on mieltäni liikuttanut, nähdessäni ymmärtämättömien ja kovasydämisten ajajien tempovan ja lyövän hevosiaan, jotka eivät sanoilla saata tuskiansa ilmoittaa. Voivatpa pojatkin olla julmia eläimille, eivätkä ne ymmärrä, kuinka he silloin tekevät pahaa itsellensäkin, sillä siihenkin asiaan kuuluu se, että mitä ihminen kylvää, sitä hän myös saa niittää. Jumalan silmä näkee kaikki.
Toisessa kertomuksessa, jonka äiti luki meille, kerrottiin pienestä pojasta, joka kajuutanvartijana oli lähtenyt merille isossa laivassa, jonka kapteeni oli kova ja jumalaton mies. Hän kiljui ja karjui väellensä, eikä koskaan sanonut ystävällistä sanaa kellekään merimiehistä. Eräänä päivänä hän kääntyi tautiin. Silloin antoivat miehet hänen maata yksin kajuutassansa, eikä kukaan välittänyt mitään hänestä; ei käynyt kukaan edes katsomassa eikä auttanut häntä vähintäkään. Kapteeni tiesi kyllä, että niin kävisi ja sen tähden hän ei huolinut pyytää ketään tulemaankaan luoksensa. Kun hän kokonaisen viikkokauden oli siten hoidotta maannut, sääli pieni kajuutan vartija häntä, pilkisti eräänä aamuna ovesta sisään ja kysyi, eikö hän saisi auttaa kapteenia korjaamalla hänen vuodettansa. Ensiksi sai hän nenäkkään vastauksen, mutta uudistaessaan kysymyksensä, sai vihdoinkin luvan tulla sisään. Kapteeni tunsi kohdakkoin kuolevansa ja pelkäsi kovin kuolemaa, jonka vuoksi hän joutui suureen hätään. "Osaatko sinä rukoilla, poikaseni?" kysyi hän. Pieni kajuutanvartija vastasi ei osaavansa, vaan sanoi äitinsä opettaneen hänelle kuitenkin: "Isämeidän".
"Nyt sinun täytyy siis rukoilla se, onnettoman kapteeni polosesi puolesta, joka on kohta kuoleva", voihki sairas. Poika lankesi polvilleen kapteenin vuoteen viereen ja luki "Herran rukouksen". Lisäsipä vielä omasta päästään: "Isä meidän, pelasta sairas kapteeniparkamme!"
Niin kului joitakuita päiviä. Kapteeni tuli yhä rauhallisemmaksi ja pieni kajuutanvartija sai istua monta pitkää hetkeä lukemassa hänelle Uutta Testamenttia. Tuo ennen niin kova kapteeni sai rauhan ja levon sielullensa ja heti hän huokasi viimeisen henkäyksensä, Jesuksen nimi huulillansa.
Kolmas noista merkillisistä kertomuksista, jotka tekivät niin lähtemättömän vaikutuksen lapsen sieluun, oli eräästä englantilaisesta upseerista, joka joutui ammutuksi Waterloon tappelussa. Häneltä jäi jälkeensä vaimo ja ihan nuori tyttö. Tuo nuori tyttö, jonka isä ammuttiin sodassa, säälitti minua sanomattomasti ja usein minä kyynel-silmin muistelin häntä.