Kahdeksas luku.
Minä esiinnyn isäni palvelijana. Kertomus maaherran eväslaukusta.
Onnistumaton koetus olla aikuisena ihmisenä.
Nimismies ei ollut mikään vähä-arvoinen henkilö noin neljäkymmentä vuotta takaperin. Jokainen talonpoika nosti lakkiansa niin nöyrästi, kuin suinkin taisi ja pysyttelihe aivan tien reunalla isääni kohdatessaan. Kun meidän piti ajaa useampien matkakuormien ohitse ja yksikään rahtimiehistä huomasi meidät, taikka isä huusi heille: "seisahduttakaapas miehet!" niin juoksivat kaikki kuormiensa luo ja vetivät vasenta ohjasta.
Toisinaan pääsin niinä portin avaajaksi isän matkaan, kun hän lähti virkatoimilleen. Silloin minä luonnollisesti pidin itseäni palvelijana ja isääni korkea-arvoisena herrana. Pieni sydämeni paisui ylpeydestä. Kun isäni piti virka- ja kruununsinetillä lukita viinapannut talonpoikaistaloissa, sain minä "olla palveluksessa" pitämällä lakkaa ja sinettiä käsillä ja se oli niin tärkeä toimi, että seudun pojat seisoivat ulohtaalla, katselivat minua ihmetellen ja sanoivat minua "nuoreksi vallesmanniksi" ja isä oli "vanha vallesmanni". Maantientarkastuksissa ja sudenajoissa olin minä myös mukana ja pidin itseäni melkein yhtä hyvänä, kuin kuvernöörin palvelijaakin, vaikka minulla ei takissani ollut kiiltäviä nappia, niinkuin hänellä. Kun hän kerskui olevansa "maaherran" palvelija, en minä tahtonut olla rahtuakaan huonompi, vaan kehuin olevani nimismiehen palvelija. Tietysti oli se minusta paljoa enämpi, kuin ihan yksinkertaisesti olla sen korkea-arvoisen miehen poika. Sitä, että nimismies oli yhtä suuri herra kuin kuvernöörikin, en osannut yhtään epäillä, varsinkaan siksi, kun heillä molemmilla oli kokaardi eli tähti otsassa ja talonpojat tervehtivät yhtä nöyrästi kumpaistakin.
Tuo pitkä palvelija nauroi minun maalaistyperyydelleni ja väitti, kyllä pian voivansa tulla itsekin nimismieheksi, sillä niin oli hänen edeltäjänsäkin päässyt.
"Olkoon niin", tuumailin, minä, "mutta minä voin päästä vaikka kuvernööriksi, jos itse tahdon" ja samalla kuletin minä oikeaa kättäni kaaressa ilmassa, aivan, niinkuin olin nähnyt kuvernöörin tekevän puhuessaan muutamien maanviljelijäin kanssa eräästä myllyn sulusta, jonka ne tahtoivat saada avatuksi.
"Kuinkas paljo on hänen kellonsa?" kysyi palvelija ilkipintaisesti hymyillen.
"Se seisoo", vastasin minä hämilläni ja tunsin, miten veri syöksi poskilleni saattaen minut punastumaan hiusmartoani myöten.
"Saisinkos sitte nähdä hänen kelloansa", uteli tuo palvelijan roikale vielä.
"Hm, hm — ee-ei — sitä en näytä", änkytin niinä, mutta siinä samassa tarttui hän koreihin teräsketjuihini, jotka olin markkinoilta ostanut kuudella ryssänkopeikalla, ja veti taskustani jotakin, joka oli olevinaan kello, mutta todella olikin vaan pyöreä, läkkipeltiin kiinnitetty "lakkaripeili". Se oli minusta hauska kappale, jota siihen aikaan pojat ja renkimiehet maalla käyttivät, ja sitä voi käyttää kellonakin.