"Ky-yllä", sanoin minä, suutani sipaisten.
Ei kukaan voi edes aavistaakaan mitä minä olin mielestäni. Kuvernööri oli kutsunut minua "toverikseen", hän söisi meidän eväitämme ja minäkin saisin istua pöydässä. Minä olin ylpeä, kaino ja kömpelö yhdellä kertaa, mutta ylpeyteni kävi lankeemuksen edellä.
Myllärin muori oli näet lämmittänyt maitoa meille, koska ilma oli kolkko ja tuulinen; ja sekä kuvernööri että isäni tunsivat itsensä viluisiksi. Maito oli kuumana ja höyrysi kannussa pöydällä. Me söimme kaikki hyvällä ruokahalulla ja ylhäinen vieraamme teki kaikkea kunniaa yksinkertaisille ruokalaitoksillemme. Maito oli, kuin sanottu, sangen kuumaa ja kuvernööri kaatoi sitä lasista toiseen, saadakseen sen edes hiukan jäähdytetyksi.
Isä oli aina käskenyt minun katsomaan, miten aikaihmiset menettelivät ruoalla ollessaan, että oppisin ihmistapoja. Minulla oli tuo opetus tuoreessa muistissa ja minä koetin senvuoksi jälitellä kuvernööriä. Minäkin siis otin lasini ja toisen kuvernöörin käyttämistä lasista ja rupesin maitoa toisesta toiseen kaatelemaan, niinkuin hänkin oli tehnyt.
"Poika!" kuiskasi isä ja loi minuun semmoisen katseen, että minä kipsahdin säikähdyksestä.
Sen minä kyllä ymmärsin, että nyt olin tehnyt taas jonkun tyhmyyden ja peljästyneenä laskin maitolasin irti.
Se kaatui tietysti ja sen höyryävä sisällys virtasi, kuin koski alas kuvernöörin punanauhaisille housuille.
Minä olin kerrassaan masennettuna!
Isäni laita ei myöskään ollut paljoa parempi — hän, häpesi minun onnettomuuttani.
"Poika, mitenkä sinä käyttäydyt", sanoi hän tuskaisesti. "Pyydän tuhatkertaisesti anteeksi, herra kuvernööri", jatkoi hän sitte nousten ylös ja ruokaliinalla alkoi pyyhkiä minun pöytätapojeni merkkiä.