Minä tunsin olevani kylläinen ja aloin itkeä. Kuvernöörin hyväluontoisuus nähtiin kuitenkin taas.
"Älä itke poikaseni; ei, se ole vaarallista. Oletetaan vaan sataneen", lausui hän ja nauroi koko tapaukselle.
Kuitenkin sanoi omatuntoni minulle, että sen olin saanut rangaistukseksi sekä ylpeydestäni että pitkän palvelijan vahingosta iloitsemisestani ja kun iltasella ajoimme kotiin, tunsin itseni onnellisemmaksi vaatimattomassa portinavaajan toimessa ja luovuin kaikista kokeista olla olevinani isän palvelijana.
* * * * *
Minua oli ankarasti kielletty liikuttamasta mitään isän kirjoituspöydältä, mutta eräänä päivänä, kun hän oli poissa joillakin toimituksillaan, hiivin minä hänen huoneesensa. Kirjoituspöydältä huomasin isän uuden veitsen. Se oli oikea takomataidon mestariteos. Paitsi isoa, hopeakirkasta ja partaveitsen terävyistä terää, oli tuossa merkillisessä veitsessä vielä korkkinäveri, saha, viila, purasin ja muita kapineita. Minulle tuli voittamaton halu saada lainata sitä. Makura-Antti oli vuoleskellut semmoisia ihmeen koreita puumiekkoja, että oikein — eikä kukaan muu osannut sellaisia tehdä. Ei kellään muulla ollutkaan niin terävätä veistä. Aatteles, jos minäkin nyt osaisin, tehdä itselleni yhtä muhkean miekan! Minä seisoin hiljaa muutamia silmänräpäyksiä ja mietin asiaa iteekseni. Toisella puolen oli isän kielto, mutta toisella toivo voida vuolla itselleni erinomainen leikkikalu. Tietysti en uskaltanut tehdä mitään sellaista, jonka isä oli ihan päättävästi kieltänyt. "Sinä et saa milloinkaan ottaa mitään isän kirjoituspöydältä." Niin oli hän sanonut. Mutta mitä hän sillä tarkoitti? Luonnollisesti en saanut koskea isän kirjeisiin, enkä asiapapereihin, mutta ei suinkaan hän voinut tarkoittaa veistä. Enkähän minä aikonutkaan ottaa veistä, vaan ainoastaan lainata sitä. — Sillä tavoin minä asiasta itsekseni tuumailin. Omatuntoni sanoi selvään, että minä tein synnin rikkoessani isän suoraa kieltoa vastaan, mutta onhan niitä aina puolustuksia olemassa.
"Minä panen sen takaisin paikalleen niin pian, kuin olen saanut miekkani valmiiksi", ajattelin minä. "Isähän on poissa, eikä tule kotiin, ennenkuin myöhään iltasella. Eihän hän siis koskaan saa tietääkään veitsen minulla lainassa olleen."
"Mutta Jumalan, silmä näkee kaikki, sinun tottelemattomuutesikin", intti omatunto itsepäisesti vastaan.
"Minä koettelen vaan, miten terävä isän veitsi on", jatkoin minä itseni puolustamista samalla, kuin nopeasti tempasin itselleni veitsen pöydältä.
Puumäeltä kävin minä hakemassa leppäpalikan ja rupesin vuolemaan. "Eihän siinä kaukaa mene, ennenkuin miekkani on valmis ja yhtä komea, kuin Makura-Antinkin tekemä."
Minä vuolin ja vuolin niin, että tuli hiki päähän ja lastut lentelivät ympäri. Sepäs oli veitsi se, joka kyllä kelpasi. Oi kuinka se oli terävä ja miten hauskaa sillä oli vuoleskella!