Helsingistä helmikuussa 1862.
E. L.
Ensimäinen runo
Laulaja kehottaa toista kanssansa laulamaan ja nimittää laulun erinomaisimmat aineet; vv. 1-22. — Ilman tytär, kave Luonnotar, ikävystyy yksinäiseen elämäänsä ilmassa, laskeikse sieltä mereen, joutuu tuulen ja veden vaikuttamasta raskaaksi ja kuljeksii kauvan aikaa aalloissa; vv. 23-54. — Sotka lentää, laatii pesän Ilmattaren polvelle, munii siihen, munat vierähtävät veteen ja särkyvät palasiksi, jotka muuttuvat maaksi, taivaaksi, auringoksi, kuuksi, tähdiksi ja pilviksi; vv. 55-102. — Ilmatar yhä uiskentelee merellä ja luopi viimein ympärillensä rantoja, niemiä, saaria, luotoja ja muita paikkoja; vv. 103-136. — Lopulta Ilmatar synnyttää Väinämöisen, joka ensin jääpi aaltoin varaan, kunnes viimein seisottuu muutaman saaren rannalle merellä; vv. 137-170.
Veli kulta veikkoseni, Kaunis kasvin-kumppalini! Lähe kanssa laulamahan, Saa kera sanelemahan, Noita saamia sanoja, 5 Virsiä virittämiä, Vyöltä vanhan Väinämöisen, Alta ahjon Ilmarisen, Päästä kalvan Kaukomielen, Joukahaisen jousen tiestä, 10 Pohjan peltojen periltä, Kalevalan kankahilta. Niit' ennen isoni lauloi Kirvesvartta vuollessansa, Niitä äitini opetti 15 Väätessänsä värttinätä; Sampo ei puuttunut sanoja, Eikä Louhi luottehia. Vanheni sanoihin sampo, Katoi Louhi luottehisin, 20 Virsihin Vipunen kuoli, Lemminkäinen leikkilöihin. Noin kuulin saneltavaksi, Tiesin virttä tehtäväksi: Yksin meillä yöt tulevat, 25 Yksin päivät valkeavat, Yksin syntyi Väinämöinen, Ilmestyi iki runoja, Kapehesta kantajasta, Ilmattaresta emosta. 30 Olipa impi ilman tyttö, Kave Luonnotar korea; Ikävystyi aikojansa, Ouostui elämätänsä, Aina yksin ollessansa, 35 Impenä eläessänsä, Ilman pitkillä pihoilla, Avaroilla autioilla. Jop' on astuiksen alemma, Laskeusi lainehille, 40 Meren selvälle selälle, Ulapallen aukealle. Tuuli neittä tuuvitteli, Aalto impeä ajeli, Ympäri selän sinisen, 45 Lakkipäien lainehien; Tuuli tuuli kohtuiseksi, Meri paksuksi panevi. Kantoi kohtua kovoa, Vatsan täyttä vaikeata, 50 Vuotta seitsemän satoa, Yheksän yrön ikeä; Eikä synny syntyminen, Luovu luomaton sikiö. Tuli sotka suora lintu, 55 Lenteä lekuttelevi Etsien pesän sijoa, Asunmaata arvaellen. Ei löyä sitä sijoa, Kuhun laatisi pesänsä 60 Selvällä meren selällä, Ulapalla aukealla. Liitelevi, laatelevi, Arvelee, ajattelevi: "Teenkö tuulehen tupani, 65 Aalloillen asunsijani, Tuuli kaatavi tupasen, Aalto vie asunsijani." Niin silloin veen emonen, Nosti polvea merestä, 70 Sotkalle pesän sijaksi, Asunmaaksi armahaksi. Tuo sotka sorea lintu Keksi polven veen emosen Luuli heinä-mättähäksi, 75 Tuoreheksi turpeheksi, Siihen laativi pesänsä, Muni kultaiset munansa. Alkoi hautoa munia, Päätä polven lämmitellä; 80 Jopa tuosta veen emonen, Veen emonen, ilman impi, Tunsi polvensa palavan, Kaikki suonensa sulavan. Vavahutti polveansa, 85 Munat vierähti vetehen, Karskahti munat muruiksi, Katkieli kappaleiksi. Muuttuivat murut hyviksi, Kappalehet kaunosiksi: 90 Munasen alainen puoli Alaiseksi maa-emäksi, Munasen yläinen puoli Yläiseksi taivahaksi, Yläpuoli ruskeaista 95 Päivöseksi paistamahan, Yläpuoli valkeaista Se kuuksi kumottamahan; Mi munassa kirjavaista, Ne tähiksi taivahalle, 100 Mi munassa mustukaista, Se on ilman pilvilöiksi. Ajat eellehen menevät, Vuoet tuota tuonnemmaksi, Uuen päivän paistaessa, 105 Uuen kuun kumottaessa; Aina uipi veen emonen, Veen emonen, ilman impi, Noilla vienoilla vesillä, Utuisilla lainehilla, 110 Eessänsä vesi vetelä, Takanansa taivas selvä. Jo vuonna yheksäntenä, Kymmenentenä kesänä, Nosti päätänsä merestä, 115 Kohottavi kokkoansa, Alkoi luoa luomiansa, Saautella saamiansa. Kussa kättä käännähytti, Siihen niemet siivoeli; 120 Kussa pohjasi jalalla, Kalahauat kaivaeli; Kussa ilman kuplistihe, Siihen syöverit syventi. Kylin maahan kääntelihe, 125 Siihen sai sileät rannat; Jaloin maahan kääntelihe, Siihen loi lohi-apajat; Päin päätyi maata vasten, Siihen laitteli lahelmat. 130 Ui siitä ulomma maasta, Seisattelihe selälle; Luopi luotoja merehen, Kasvatti salakaria, Laivan laskema-sijaksi, 135 Merimiesten pään menoksi. Jo oli saaret siivottuna, Luotu luotoset merehen, Ilman pielet pistettynä, Maat ja manteret sanottu, 140 Viel' ei synny Väinämöinen, Ilmau iki runoja. Vaka vanha Väinämöinen Kulki äitinsä kohussa Kolmekymmentä keseä, 145 Yhen verran talviaki, Noilla vienoilla vesillä, Utuisilla lainehilla. Sanovi sanalla tuolla, Lausui tuolla lausehella: 150 "Kuu keritä, Päivyt päästä, Otava yhä opeta, Saata maille matkamiestä, Ilmoillen inehmon lasta!" Kuu keritti, Päivyt päästi, 155 Otava yhä opetti, Suisti miehen suin merehen, Käsin käänti lainehesen; Jääpi mies ve'en varahan, Uros aaltojen sekahan. 160 Virui siellä viisi vuotta, Sekä viisi, jotta kuusi, Vuotta seitsemän kaheksan; Seisottui selälle viimein, Niemelle nimettömälle, 165 Manterelle puuttomalle. Se oli synty Väinämöisen, Rotu rohkean urohon, Kapehesta kantajasta, Ilmattaresta emosta. 170
Toinen runo
Väinämöinen nousee maalle ja laittaa Sampsa Pellervoisen puita kylvämään; vv. 1-32. — Tammi ei ota taimiaksensa tavallisella maalla, mutta sitte Meritursaan polttamiin tuhkiin kylvettynä se sievään nousee, leviää yli koko maan ja estää lehvillänsä kuun sekä auringon näkymästä; vv. 33-64. — Väinämöinen rukoilee apua äitiltänsä, ja merestä nousee pieni peukalon pituinen mies tammea kaatamaan. Se mies maalla yhtäkkiä muuttuu hirveän suureksi jättiläiseksi ja kaataa tammen kolmella lyönnillä; vv. 65-124. — Tammen kaadettua päivä taas pääsee maalle paistamaan, linnut laulelevat iloisesti, puut, kukat, ruohot ja marjat kasvavat kauniisti; ohran kasvia ainoastansa ei vielä löydy; vv. 125-144. — Väinämöinen löytää meren rannalta muutamia jyvän siemeniä, kaataa suuren kasken, saapi kotkalta tulta ja polttaa kasken; vv. 145-174. — Väinämöinen kylvää löytöjyväsensä palomaahan, rukoilee Mannun eukolta ja Ukolta kasvuonnea ja näkee jonkun ajan päästä ohran mitä parahimman halmeessansa kasvavan. Käkeä, joka samalla aikaa puussa kukahteli, pyytää ainaki onnea paikoillensa kukkumaan; vv. 175-232.
Nousi siitä Väinämöinen Jalan kahen kankahalle, Saarehen selällisehen, Manterehen puuttomahan. Arvelee ajattelevi, 5 Pitkin päätänsä pitävi: Kenpä maita kylvämähän, Toukoja tihittämähän. Pellervoinen pellon poika, Sampsa poika pikkarainen, 10 Sep' on maita kylvämähän, Toukoja tihittämähän. Kylvi maita kyyhätteli, Kylvi maita, kylvi soita, Kylvi auhtoja ahoja, 15 Panettavi paasikoita. Mäet kylvi männiköiksi, Kummut kylvi kuusikoiksi, Kankahat kanervikoiksi, Notkot nuoriksi vesoiksi. 20 Läksi puut ylenemähän, Vesat nuoret nousemahan, Kasvoi kuuset kukkalatvat, Lautui lakkapäät petäjät, Koivuset noroille nousi, 25 Lepät maille leyhke'ille, Raiat maille raikkahille, Pihlajat pyhille maille, Tuomet maille tuorehille, Katajat karuperille, 30 Tuomehen hyvä he'elmä, Katajahan kaunis marja. Vaka vanha Väinämöinen Kävi tuota katsomahan, Sampsan siemenen aloa, 35 Pellervoisen kylvämiä. Näki puut ylenneheksi, Vesat nuoret nousneheksi; Yks' on tammi taimimatta, Juurtumatta puu Jumalan. 40 Niin näkevi neljä neittä, Viisi veen on morsianta, Sininurmen niitännässä, Kastekorren katkonnassa, Nenässä utuisen niemen, 45 Päässä saaren terhenisen. Tulipa merestä Tursas, Uros aalloista yleni, Tunki heinäset tulehen, Ilmi valkean väkehen, 50 Ne kaikki poroksi poltti, Kypeniksi kyyätteli. Tuli tuhkia läjänen, Koko kuivia poroja; Saip' on siihen lemmen lehti, 55 Lemmen lehti, tammen terho, Josta kasvoi kaunis taimi, Yleni vihanta virpi. Ojenteli oksiansa, Levitteli lehviänsä, 60 Latva täytti taivahalle, Lehvät ilmoille levisi, Peitti päivän paistamasta, Kuuhuen kumottamasta. Ikävä imehnon olla, 65 Kamala kalojen uia, Ilman päivän paistamatta, Kuuhuen kumottamatta; Eik' ole sitä urosta, Ei ni miestä urheata, 70 Joka taisi tammen kaata, Satalatvan langettoa. Silloin vanha Väinämöinen Itse tuon sanoiksi virkki: "Kave äiti, kantajani, 75 Luonnotar ylentäjäni! Laita'pa veen väkeä, Veessä on väkeä paljo, Tämä tammi taittamahan, Puu paha hävittämähän, 80 Eestä päivän paistavaisen, Tieltä kuun kumottavaisen." Nousipa merestä miesi, Uros aalloista yleni, Miehen peukalon pituinen, 85 Vaimon vaaksan korkeuinen. Vaskivyöhyt vyölle vyötty, Vaskikirves vyön takana. Vaka vanha Väinämöinen Sanan virkkoi, noin nimesi: 90 "Mi sinä ollet miehiäsi, Ku kurja urohiasi, Vähän kuollutta parempi, Katonutta kaunihimpi?" Sai toki sanoneheksi, 95 Katsahtavi vielä kerran, Näki miehen muuttunehen, Uu'istunehen urohon: Jalka maassa teutaroivi, Päähyt pilviä pitävi, 100 Parta on eessä polven päällä, Hivus kannoilla takana, Syltä silmien välitse, Syltä housut lahkehesta. Astui kerran keikahutti 105 Hienoiselle hietikolle, Astui toisen torkahutti Maalle maksan karvaiselle, Kolmannenki koikahutti Juurelle tulisen tammen. 110 Iski puuta kirvehellä, Tarpaisi tasaterällä, Iski kerran, iski toisen, Kohta kolmannen tavotti; Tuli tuiski kirvehestä, 115 Panu tammesta pakeni. Niin kerralla kolmannella Jopa taisi tammen kaata, Ruhtoa rutimo-raian, Satalatvan lasketella; 120 Tyven työntävi itähän, Latvan loi on luotehesen, Lehvät suurehen suvehen, Oksat puolin pohjoisehen. Kun oli tammi taittununna, 125 Kaatununna puu kamala, Pääsi päivät paistamahan, Pääsi kuut kumottamahan, Pilvet pitkin juoksemahan, Taivon kaaret kaartamahan, 130 Nenähän utuisen niemen, Päähän saaren terhenisen. Siit' alkoi salot silota, Metsät mielin kasvaella, Lehti puuhun, ruoho maahan, 135 Linnut puuhun laulamahan, Rastahat iloitsemahan, Käki päälle kukkumahan. Kasvoi maahan marjanvarret, Kukat kultaiset keolle; 140 Ruohot kasvoi kaikenlaiset, Monenmuotoiset sikesi; Yksi on ohra nousematta, Touko kallis kasvamatta. Vaka vanha Väinämöinen 145 Astuvi, ajattelevi, Löyti kuusia jyviä, Seitsemiä siemeniä, Rannalta merelliseltä, Hienoiselta hietikolta. 150 Teetti kirvehen terävän, Siitä kaatoi kasken suuren; Kaikki sorti puut soreat, Yhen jätti koivahaisen. Lenti kokko halki taivon, 155 Tuli tuota katsomahan: "Miksipä on tuo jätetty Puu sorea seisomahan?" Sanoi vanha Väinämöinen: "Siksipä on tuo jätetty, 160 Sinulle lepuu-sijoiksi, Itsellesi istumiksi." Sanoi kokko ilman lintu: "Hyvinpä sinäki laait, Heitit koivun kasvamahan, 165 Puun sorean seisomahan, Linnuille lepuu-sijoiksi, Itselleni istumiksi." Tulta iski ilman lintu, Valahutti valkeaista; 170 Pohjaistuuli kasken poltti, Koillinen kovin porotti, Poltti kaikki puut poroksi, Kypeniksi kyyätteli. Siitä vanha Väinämöinen 175 Läksi maata kylvämähän, Itse tuon sanoiksi virkki: "Minä kylvän kyyhättelen Luojan sormien lomitse, Käen kautta kaikkivallan." 180 "Akka manteren alainen, Mannun eukko, maan emäntä! Pane nyt turve tunkemahan, Maa väkevä vääntämähän, Tuhansin neniä nosta, 185 Saoin haaroja hajota, Kynnöstäni, kylvöstäni, Varsin vaivani näöstä." "Oi Ukko ylijumala, Tahi taatto taivahinen, 190 Vallan pilvissä pitäjä, Hattarojen hallitsia! Vihmo vettä taivosesta, Mettä pilvistä pirota, Orahille nouseville, 195 Touvoille tohiseville." Tuo Ukko ylijumala, Taatto taivon valtiainen, I'ätti iästä pilvet, Toiset lännestä lähetti, 200 Etelästä ennätteli, Vihmoi vettä taivosesta, Mettä pilvistä pirotti, Orahille nouseville. Jopa tuosta toisna päänä, 205 Kahen kolmen yön perästä, Vaka vanha Väinämöinen Kävi tuota katsomahan, Kyntöänsä, kylvöänsä: Kasvoi ohra mieltä myöten, 210 Tähkät kuuella taholla, Korret kolmisolmuisena. Siinä vanha Väinämöinen Katseleikse, käänteleikse, Niin tuli kevätkäkönen, 215 Näki koivun kasvavaksi: "Miksipä on tuo jätetty Koivahainen kaatamatta?" Sanoi vanha Väinämöinen: "Siksipä on tuo jätetty 220 Koivahainen kasvamahan, Sinulle kukunta-puuksi; Siinä kukkuos käkönen, Helkyttele hietarinta, Hoiloa hopearinta, 225 Tinarinta riukuttele! Kuku illoin, kuku aamuin, Kerran keskipäivälläki, Ihanoiksi ilmojani, Mieluisiksi metsiäni, 230 Rahaisiksi rantojani, Viljaisiksi vieriäni!"
Kolmas runo
Nuori Joukahainen, kun oli kuullut Väinämöistä kiitettävän paremmaksi laulajaksi, kun hän itse oli, lähtee häntä tiedoissa voittelemaan, tapaa hänen tiellä ja vaatii lauluille; vv. 1-64. — Väinämöinen käskee Joukahaisen sanomaan, mitä luuli itsensä yli muista tietävän, ja kun Joukahainen ensin muita loruttuansa viimein kerskuu maan ja taivaan luomisessa apuna olleensa, soimaa Väinämöinen häntä julki valehteliaksi; vv. 65-140. — Joukahainen, kun havaitsee tiedoissa ei voittavansa Väinämöistä, vaatii häntä miekkasille, josta ylimielisyydestä ja muusta Joukahaisen hävyttömyydestä Väinämöinen suuttuu niin, että laulaa hänen kainaloihin saakka maan sisään; vv. 141-174. — Joukahainen rukoilee Väinämöistä peräyttämään lauseensa ja päästämään häntä siitä surkeasta tilasta. Lupaa hänelle ensin muita lunnahia ja viimein kovin hätäytyneenä ainoan sisarensa; vv. 175-222. — Joukahainen sisarensa Väinämöiselle luvattua pääsee jälleen vapaaksi, lähtee pahoilla mielin kotia ja kertoo äitillensä, miten hänen oli täytynyt sisarensa Väinämöiselle luvata. Äiti siitä ihastuu, kun kuulee Väinämöisen vävyksensä saavan; vv. 223-264. — Joukahaisen sisar ei suuresti ihastu kuullen itsensä Väinämöiselle luvatuksi, jonka tähden itkeä vetistelee, ja kun äiti tiedustelee syytä hänen itkuunsa, sanoo sitä itkevänsä, jos täytyisi niin nuorena marjaisilta ahoilta ja ihanilta seuduiltansa pois lähteä; vv. 265-300.