"Tiedänpä niinkin, herra konferenssineuvos. Kun on tallustellut täällä rappusia ylös ja alas vuodesta vuoteen, niinkuin minä, niin oppii tuntemaan väkensä. Esimiestensä edessä ovat he olevinansa, toveriensa edessä kainostelevat — mutta vahtimestarien, kukapa niistä välittäisi? Me kyllä sittenkin otamme heistä selon sekä ulkoa että sisältä. Voisiko Petersen lunastaa kirjeeni postiljoonilta? Tahtoisiko Petersen juosta noutamaan neljä voileipää ja panna etukäteen maksun — huomiseksi?… Se on toisin sanoen: tulevan kuun ensi päivään. Ottaisiko Petersen vastaan pienen kirjeen, jonka serkkuni tuo tänne huomenna? Petersen ymmärtää — minun serkkuni! No niin; nuoriso on nyt kerta semmoinen, herra konferenssineuvos, sen täytyy saada riehua loppuun. Mutta Henningin laita on toinen. Hän purisi mieluummin omaa sormeansa kuin lainaisi; hän hoitaa tehtävänsä — ensimäinen täällä aamulla, viimeinen illalla, ja sitten suoraa päätä kotiin vaimonsa luo, jonka kanssa hän seurustelee koko ehtoon. Olenhan asunut vastapäätä häntä neljä ja puoli vuotta — aina siihen päivään, jona isäntäni, se ryökäle, hirtti itsensä ihan oveni takana. Siitä lähtein en enää viihtynyt vanhassa asunnossani; muutin pois toisen kadun varrelle. Ja koko tällä ajalla ei ollut Henning ainoanakaan iltana kaupungilla, jollei hänellä ollut seurassaan vaimonsa ja tyttärensä."
"Mutta mistä te tuon kaiken niin tarkoin tiedätte?"
"Mistäkö? Miksen tietäisi? Olihan minulla omat merkkini. Niin pian kuin Henning oli ehtinyt kotiin, saanut yltään päällysnuttunsa ja syönyt, asettausi hän istumaan akkunan viereen, kädessään vanha harmonikkarämä, josta pinnisti laulukappaleita toisen toisensa jälkeen loppumattomiin. Tyttäreen on herra Frank, ministerin sihteeri, rakastunut — luulen ma — mutta varmaan ovat heidän varansa hyvin vähissä näin muuton aikana, semminkin kun nyt tehdään supistuksia ministeristössä, jos saa uskoa valtiopäiviä, ja herra Henning on mustalla listalla. Hän kyllä saa eronsa, arvaan; mutta, herra konferenssineuvos, älkää ilmaisko sitä kelienkään."
Oikeinhan oli hupaista keskustella poliisimestarin kanssa. Sisällä ministerin luona ei Petersen koskaan saanut puhua puhuttavaansa loppuun, ja usein sai hän toriakin, kun rupesi liian kieleväksi. Poliisimestari sitä vastoin antoi hänen mielin määrin pakista, vieläpä hymyilikin väliin ja kuunteli koko ajan suurimmalla tarkkaavaisuudella. Jos vaan poliisimestarin silmät eivät olisi olleet niin läpitunkeevat… niiden teräviä luonteja ei ukko Petersen oikein voinut kestää.
"Olette siis tänään siivonneet ministerin kammarin?"
"Olen; joka päivähän minä sitä siivoan. En suvaitse epäjärjestystä enkä likaa."
"Tietysti ette, tänään yhtä vähän kuin muulloin", sanoi poliisimestari osottaen päännyykähdyksellä hyväksymisensä. "Ja mihin menitte sitten?"
"Tänne ulos vahtimestarihuoneeseen sinetittämään kirjeitä, jotka tänään ovat postiin lähetettävät."
"Ja koko sen aikaa istui Henning etehisessä ja odotti vastaanotto-tuntia?"
"Ei, hän sai odottaa ministerin huoneessa. Etehisessä oli niin kylmä."