"Punnitkaa sanojanne, sanon vieläkin kerran, herra Petersen! Äsken sanoitte, että Henning lähti ulos ministerin huoneesta, ja nyt taasen sanotte, että hän jäi sinne. Puhutte taaskin ristiin. Menkää paikalla tuomaan herra Henning tänne. Sanokaa, että täällä on joku, joka tahtoo häntä puhutella. Ette mainitse nimeäni ettekä mitään keskustelustamme, muuten joudutte minun kanssani tekemiseen. Ymmärrättekö — marsch?"
Petersen meni, mutta palasi kohta — yksin.
"Henning ei ole virkahuoneessa, ei ole ollutkaan siellä tänään. En muista semmoista ennen tapahtuneen… Nyt johtuu mieleeni, että seisoin tuolla ulkona, kun hän tuli ministerin tyköä; ja kun hän lähti, hoiperteli hän kuin juopunut, se nahjus. Lasioven vieressä otti hän taskustansa esiin paperin ja loi siihen pikaisen silmänluonnin. — Mutta sittenkin sanon naurettavaksi, että häntä epäillään; hän on yhtä vähän varas kuin minä, sen uskallan pääni uhalla vakuuttaa."
"Missä hän asuu?"
"Viulukadun varrella N:o 19, kolmannessa kerrassa."
"Hyvä! Te pidätte suunne, ettekä pakise sanaakaan siitä, mitä olemme puhuneet — ei puoltakaan sanaa, mies; se voisi tehdä teidät paikalla virattomaksi."
Ja tämän kehottavan loppupäätöksen julistettuansa lähti poliisimestari.
Petersen jäi suu auki tirkistelemään hänen jälkeensä.
* * * * *
Vähän aikaa sen jälkeen tuli poliisipalvelia Henningin asuntoon ja kysyi kirjuria. Tämä ei ollut vielä saapunut kotiin, mutta varmaan tulisi hän kello neljän tienoilla, sillä silloin oli hänellä tapana syödä puolisensa. Poliisimies kohotteli olkapäitään, teki rouvalta ja tyttäreltä koko joukon kysymyksiä ja kirjoitti huolellisesti muistikirjaansa heidän vastauksensa.
Kello neljä esiintyi hän uudelleen. Henning ei ollut vielä nytkään kotona. Poliisimies meni talonisännän luo ja sieltä rihkamakauppiaan, joka asui vastapäätä, kadun toisella puolella; mutta kirjuria ei näkynyt.