Mihin oli hän joutunut tuo vanha rehellinen mies, joka iltaan saakka antoi Petersenille aihetta miettimisiin, joka ensikerran eläissään laiminlöi tehtäväänsä, joka pani liikkeelle poliisin ja sai vaimonsa ja tyttärensä vuodattamaan kyyneleitä ja alituiseen kurkistelemaan ulos akkunasta, samalla kun heidän huolensa ja tuskansa yhä kiihtyi?
Kumarassa, läähöttäen, alla päin oli hän jatkanut kiireistä kulkuaan Vesterbron sillalle, torin poikki, kauemmaksi, kauemmaksi, ilman tarkoitusta, ilman määrää. Hän seisahtui vasta yksinäiselle paikalle Frederiksbergin puistossa. Mitä varten oli hän sinne kulkenut? Hän ei sitä tiennyt; mutta kauemmaksi- oli hänen mahdotonta kiitää. Hän istuutui siinä olevalle penkille, hän otti hatun päästään, avasi takkinsa ja antoi raittiin ilman jäähdyttää kasvoja ja rintaa. Tirkistellen eteensä istui hän siinä. Harmaa tukka oli valunut alas hänen silmilleen. Koko hänen ulkoihmisensä puhui sanomattomasta sieluntuskasta.
"Olen kadotettu!" voihki hän. "Ei ole mitään jälellä. Vuokra, isäntä, huomispäivä, ylihuominen, tulevaisuus!… Mitä sanoo vaimoparkani? Nyt istuvat ne kotona ja odottavat minua; nyt kattavat he pöytää. — Pitihän minun tuoda kotiin kokonainen kokoladekakkukin lapselle?… Me tulimme kuitenkin niin hyvin toimeen kaikessa köyhyydessämme; me olimme niin onnellisia. Nyt täytyy minun alkaa alusta, mutta mihin on minun ryhtyminen, vanha ja kulunut kun olen? Tässä käteni; kuihtunut on se; väsynyt on pääni ajattelemaan. Mihin kelpaan minä enää? Kun on nuori ja väkevä, on pelko arkamaisuutta; mutta kun käsi vapisee ja silmä himmentyy, silloin kysytään, voiko pystyssä pysyä…"
"Olette jo vanha mies, herra Henning!"
"Niin, teidän ylhäisyytenne, vanha… vanhentunut toimitusosastonne palvelussa, eikä minulla enää ole jälellä muuta kuin — kuolema… Mutta ne toiset, ne siellä kotona!"
Niihin palasi alati hänen ajatuksensa. Hänen päänsä vaipui alas. Epätoivo valtasi häntä. Hän näki kauas, kauas onnettomuuden sisään, kun hän ajatteli niitä siellä kotona.
Kirkontornin kello löi; kellastuneita lehtiä putosi maahan hänen ympärillään. Hän nousi, kulki vähän aikaa sinne tänne, istuutui taasen ja lähti uudelleen kävelemään.
Puisto oli autio, linnutkin äänettömiä ja suruisia. Kaukana maantiellä haukkui koira; etäinen jytinä ilmaisi, että siellä ajettiin. Henning oli tullut linnanmäelle. Taasen löi kello. Oli jo aikaa kulunut pitkälle yli puolisen. Hän nojautui puuta vastaan ja katseli ympärilleen. Hänen tulevaisuutensa oli utukuvan kaltainen. Sisäinen mielialammehan antaa sille väriä ja loistoa. Päivän hohde nousi yhä korkeammalle; se kimalteli pienen kirkon ylimmäisiä akkunaruutuja kohdatessaan, sitten kattoa ja viimein tornin huippua, jonka viirin alle joukko lintuja oli asettunut.
Mutta kun aurinko vielä kerran tunkeusi kellertävän usvan läpi, joka oli laskeunut kaupungin yli, ja kirkon kello samalla rupesi soimaan, purskahti Henning itkuun. Hohde huikaisi hänen silmiään; kellon äänessä oli jotakin rauhoittavaa, lohduttavaa. Ja vanha mies kohotti päänsä, ja hänen kuivat, vapisevat huulensa liikkuivat.
"En tahdo kuolla. Jumala on sen sanonut, ja hän näkee minun. Tahdon alkaa alusta! Enhän minä suurta alaa maailmassa tarvitse; voinhan semmoisen löytää. Vaimoni ja lapseni kutsuvat minua. Tässä olen; nyt tiedän, mitä minun tulee tehdä."