"Niin sitä luulisi, ja sepä se juuri tekeekin asian niin salaperäiseksi."
"Mitä ihmettä tässä piileekään?" ajatteli poliisimestari; "mitä varten on hän niin salaperäinen? Nuo paperit sisältävät aivan varmaan jotakin muuta kuin mietintöjä muutamista tuhmista saarista."
Keskustelu raukesi taasen, mutta yhä kävelivät herrat edestakaisin. Tuli rätisi rautauunissa ja steariinikynttiläin liekit liekuttivat, kun he kulkivat niiden ohitse. Äkkiä kuului askeleita ulkoa. Noputettiin hiljaa ovelle, ikäänkuin olisi sitä joku raappinut.
"Noputtiko kukaan? Kuka näin myöhään tulee?"
Ministeri avasi oven. Etehisen puolihämärässä seisoi pieni, laiha mies, joka kumarsi monta kertaa, ennenkuin uskalsi astua sisään. Kun valo valaisi hänen kasvojansa, huudahtivat ministeri ja poliisimestari yhteen ääneen:
"Henning!"
"Niin", sanoi kirjuri häädetyllä ja aralla äänellä; "tahtoisin niin mielelläni puhua pari sanaa teidän ylhäisyytenne kanssa."
"Nyt on hän kiinni!" kuiskasi poliisimestari; — "paha omatunto… kyllä tuollaista tunnetaan! Suvaitsettehan, että minä jään tänne?"
Ministeri teki myöntävän päännyykähdyksen. "Mitä on teillä sanomista minulle, herra Henning?"
Henning yski ja kumarsi taasen. Hän oli peräti hämillään ja näytti kovin alakuloiselta. Hän näkyi tavoittelevan sanoja, saamatta kumminkaan mitään lausutuksi.