"Niin, jos se voisi minua auttaa, niin olisi minulla hyvin suuri pyyntö teidän ylhäisyydelle."
"Ja mikä? Sanokaa se!"
"Muistiinpanoissanne olette unhottaneet erään asian, jonka minä uskallan pitää hyvinkin tärkeänä — niin, minä pyydän tuhannen kertaa anteeksi, mutta esitykseen oli liitetty pieni määräys, joka melkein katosi kahden myönnytyksen väliin; sen olette jättäneet pois, mutta minusta — niin, älkää ottako pahaksi, teidän ylhäisyytenne — minusta oli se niin hyvä siinä olemassa, ja minä uskallan olla sitä mieltä, että siitä olisi etua ja turvallisuutta itse asialle."
"Oletteko hullu, mies! Mistä voitte tietää mitään esityksestäni ja mitä minä olen siihen pannut tahi siitä jättänyt?"
"Kyllä, teidän ylhäisyytenne, sillä minähän sen olen kokonaisuudessansa kyhännyt. Teillä tietysti on niin paljon muuta ajattelemista ja tekemistä, ettette kaikkea ehdi toimittaa ja sentähden uskoitte te mietintönne paperille panemisen sihteerillenne, herra Frankille, eli toisin sanoen: te käskitte hänen sommitella yhteen ajatuksenne, jotka hänelle suvaitsitte lausua. Mutta nyt on asia semmoinen, että herra Frank on minun tuleva vävyni ja että minä istun ja autan häntä sen vähän, minkä minä voin. Ja minä olin niin tyytyväinen, kun tällä kertaa luulin oikein oivallisesti onnistuneeni — oman mielipiteeni mukaan, näette, — jotta nyt uskallan nöyrimmästi pyytää teidän ylhäisyytenne ottamaan viisaan tutkimuksenne alaiseksi, eikö tuo pieni määräys sittenkin voisi päästä entiselle paikalleen, kun asia tulee esille."
Ministeri ei vastannut pitkään aikaan. Hän kulki edestakaisin lattialla ja katseli saappaitaan.
"Esitys on siis teidän kirjoittamanne?" kysyi hän viimein.
Kirjuri seisoi siinä kumarruksissa ja hämillään. "Minä autan Frankia tavallisesti ennen kun menemme virkahuoneeseen; minullahan on hyvää aikaa, ja sitten… tunnenhan minä hiukan paremmin muodollisuutta kuin hän — kentiesi itse kysymyksessä olevia asioitakin. Hän on vielä niin nuori. Minä ja hän… me koetimme molemmat parastamme."
"Entäs tuo toinen asia… te tiedätte, se, joka kävi niin erittäin hyvin — onko teillä ollut sen kanssa mitään tekemistä?"
"Onpa niinkin… se on: aina vähin", vastasi Henning päännyykähdyksellä. "Neljänä viimeisenä vuonna olemme auttaneet toisiamme, missä olemme voineet, Fritz ja minä; hän kirjoitti puhtaaksi ja minä sepitin ja sanelin, ja sentähden kävi kaikki niin nopeaan."