"Minä kyllä urkin salaisuuden Frankilta; saat nähdä sen, äiti. Saat nähdä että Frank tunnustaa."
* * * * *
Henning saapui ministerin asuntoon noin tuntia ennen kuin vastaanotto alkoi — hän oli mielellään aikaisin liikkeellä, ukko Henning. "Silloin eivät ole muut vielä ehtineet väsyttää häntä puheillaan ja silloin tulee paremmin toimeen hänen kanssaan", oli ukko selittänyt vaimolleen.
Vanha vahtimestari oli ministerin huoneistossa. Hän ja Henning olivat hyviä ystäviä.
"Saako olla tuoretta nuuskaa hiukkasen näin aamunaikaisella?" kysyi hän ja oijensi Henningille nuuskatoosansa. "Kas vaan! Vai paraatiin teitäkin tänään viedään, herra Henning; jotakin se varmaan tarkoittanee… Älkää laahatko jaloillanne kasaan mattoa, herra Henning: mutta mitäpä siitä, sillä meillä on täällä juoksua aikaisimmasta aamusta myöhään iltaan… aivan niinkuin pitäisimme markkinapuotia. Ihmettäkö, että oppineet ja syvämietteiset herrat folketingessä haukkuvat meitä ja huutavat: 'emme ole oikein tyytyväiset nykyisiin ministereihin; me tahdomme uusia sijaan!'"
"Mutta, hyvä Petersen, ajatelkaahan toki…"
"Niin aivan, herra Henning, oikein sanottu! Heidän tulisi todellakin paremmin ajatella, mitä tekevät. Siinä meni hän tuonoin — minä tarkoitan ministeriä — ja teki hääjuhlallisuuksissa Örumin ja Raskesenin ja Jaakko Langhalsin dannebroginritariksi, mutta mitä minä sain? — mitä minä sain, herra Henning? Ymmärtävätkö he todellisesta ansiosta rahtuakaan? Saammehan niitä suoraan tänne torilta, saarnatuolista ja rekryytikasarmista, aivan kuin virkoja vaihdettaisiin. Majesteetti sanoo vain: 'nyt pyörähdys ympäri, nyt olet ministeri', ja asia on päätetty. Olen nahjustellut täällä kuusikolmatta vuotta, ja yhä vaan vielä on minulla sittenkin oppimista. Tuollainen uusi tulokas taasen — mitä ymmärtää hän meidän asioitamme, ennenkuin toimituspäällikkö on saanut häntä vähän siistiä ja neuvoa ja opettaa. Ja kunpa hän vain sitä saisi; mutta siihenpä vain ei tahdo olla aikaa noiden juoksiain ja onnea etsiäin takia, jotka alati meitä vaivaavat. Viime maanantaina esimerkiksi samosi tänne otus, kaksi miestä mukanaan, ja ruumisarkku — tietysti ei oikeastaan mikään tavallinen ruumisarkku… mitä se kello nyt löi? Vai niin, puoli! Tänään ei hän ole täsmällinen, se on varma; hänellä olikin eilen myöhään luonansa vieraita…. no niin, se ei ollut mikään oikea ruumisarkku, mutta siitä otti mies esiin tuulimylly-kummituksen ja veti sitä, aivan niinkuin minä vedän seinäkelloa tuolla etehisessä, ja sekös — nimittäin tuo tuulimylly-kummitus — alkoi liikkua ja päristä, ja siitä tahtoi hän rahaa. Se olisi muka asetettava joka huoneen katolle, ja siitä voisi se panna liikkeeseen kaikenmoisia koneita, jauhaa jyviä, kirnuta voita, näyttää, mitä kello on — tietysti sillä edellytyksellä, että Herramme siihen tuulta puhaltaa — ja siten säästyisi polttopuita ja kivihiiliä, ja tulisipa koko höyryvoimakin tarpeettomaksi. Eilen kävi täällä toinen, joka oli keksinyt uuden maailmanrakennuksen — mutta onneksi ei hänellä ollut aurinkoa mukanansa arkussaan. Ja — haistakaahan!" — jatkoi kunnon vahtimestari ja kohotti nokkansa ilmaan — "ettekö huomaa omituista tuoksua? En ole mies saamaan pois tuota myrkyllistä hajua. Sen hän toi tänne tuo pieni rouva teaatterista. Hän on näppärä kyllä, ja täällä hän juoksee joka toinen päivä eläkerahaa. Mutta minusta ei tarvitse mitään eläkerahaa nuori, joka kykenee hoitamaan virkaansa, ja samaa sanovat herrat folketingessä; mutta rouva saa sitä sittenkin, saattepa nähdä — — saattepa nähdä, sillä hän osaa roolinsa ja tietää ihan kerrassaan, mitä on sanottavaa… Mutta nyt täytyy minun mennä lakkaamaan ja leimaamaan ja panemaan sinettejä… Jääkää te vaan tänne, herra Henning, siellä on kylmä etehisessä."
Vahtimestari meni. Kirjuri oli koko hänen pitkän puheensa kestäessä seisonut akkunan edessä. Hän silitteli siinä hyvin varovasti vanhaa hattuansa ja kertasi ajatuksissaan, mitä hän sanoisi ministerille, kuuntelematta tarkemmin herra Petersenin pakinaa.
Siinä oli hänen edessänsä pitkä kirjoituspöytä täynnä papereita: ehdotuksia, joita ei koskaan luettu, lähetettyjä kirjoja, joita ei koskaan avattu. Henningin silmä kohtasi sattumalta arkin kokoista kirjoitusta, joka makasi keskellä pöytää. Se veti hänen mielensä puoleensa, uteliaisuus kiusasi häntä, hän luki siitä rivin — se oli silmänräpäyksen työ — ja veri nousi hänen kasvoihinsa, ikäänkuin olisi hän punastunut tekoaan; sitten katsahti hän vilahdukselta ovelle päin, tarttui kirjoitukseen ja käänsi sen niin, että kirjoitettu puoli tuli alaspäin ja arkin puhtaat sivut ylöspäin.
"Kuinka ihmiset saattavat olla varomattomia!" sanoi hän itselleen. "Tässä makaa tämä paperi jokaisen luettavana vahtimestarien ja kirjurien kulkiessa sisään ja ulos."