Kello löi kolme neljännestä. Henning vetäysi takaisin ulkohuoneeseen. Kohta sen jälkeen avasi eräs herra oven ja nyykähytti päätään merkiksi että vastaanotto-tunti oli alkanut.
Henning oli tullut ensimäiseksi, hän meni sentähden ensimäisenä sisään. Hän pudotti hattunsa, kun hän tahtoi sulkea oven, ja tuli siitä yhä enemmän hämilleen. Mutta eihän siihen mitään voinut. Aivan niin, ministeri seisoi siinä oikein imperaattori-asennossa, toinen käsi liivin sisäpuolelle pistettynä, toisen käden peukalo pöytää vasten.
Kirjuri otti lattialta hattunsa. Hän oli luvannut itselleen olla ällistymättä, ja kumminkin vapisi käsi ja ääni tärisi, kun hän alkoi esittää asiaansa tuolla samalla puheella, jonka hän oli lukenut vaimolleen.
"Pyydän anteeksi, teidän ylhäisyytenne, että anastan teidän kallista aikaanne…"
Ministerin kasvot olivat kylmät, liikkumattomat, kuten kiveen veistetyt. "Olette siis jo kuulleet sen?" keskeytti hän, antamatta kirjurin jatkaa; "niin, minun käy todellakin teitä sääliksi… onhan teidän nimenne Henning?"
Tämän kysymyksen johdosta loi kirjuri kirkkaat, rehelliset silmänsä ministeriin ja vastasi nöyrästi: "On, minun nimeni on Henning."
Ministeri taasen loi maahan silmänsä kun jatkoi: "Olen nähnyt tarpeenvaatimaksi uudestaan järjestää koko työkonehiston kaikissa niissä eri toimistoissa, jotka kuuluvat minun piiriini. Te olette jo vanha mies, herra Henning, ja töitten yhä karttuva paljous vaatii uusia ja nuorempia voimia. Tätä kaikkia ajateltuani olen nähnyt välttämättömäksi — kaikesta säälistäni huolimatta — erottaa teidät ministeristön palveluksesta."
Henning seisoi siinä suu auki ja tuijottavin silmin. Hän kumartui eteenpäin, ikäänkuin ei hän olisi ymmärtänyt, mitä kuuli, ja puristi armotta aivan litteäksi vanhan hattunsa kainalonsa alla.
"Erotettu!" änkytti hän vihdoin, ja suuri kyynele vieri alas hänen poskeansa myöten.
Ministeri ei ymmärtänyt tätä surua, tätä syvää onnettomuutta, vaikka se oli hänen edessänsä. Hän seisoi siinä yhä liikkumattomana, veistokuvan kaltaisena, ja kylmällä, mallikelpoisella kansliatavalla jatkoi hän, erityistä painoa joka sanaan pannen: