"Tätä seikkaa koskeva asiakirja on kirjoitettu ja allekirjoitettu. Jo viime kuussa olisitte sen sisällyksestä tietoa saaneet, jollei teidän intoonne ja nuhteettomuuteenne ministeristön palveluksessa katsoen olisi vähän viivähdetty, jotta, jos mahdollista, teille olisi voitu hankkia jotakin toista, teille paremmin soveltuvaa toimialaa, joka kumminkin, minun suureksi mielipahakseni, ei ole onnistunut."
Kuinka Henning pääsi ulos kadulle, ei hän jälestäpäin oikein selvään muistanut. Hänen päätänsä särki ja hänen pieni, laiha ruumiinsa oli tavallista enemmän kumarassa, kun hän muurin vieritse kulki linnapaikan poikki. Kyyneleet sokaisivat hänen silmänsä, joita kihelmöitsi ja poltti, ja hänen kuivat huulensa liikkuivat yhä vain samoja sanoja soperrellen:
"Kasseerattu! — kasseerattu! — raukat tuolla kotona!"
Miksi kiirehti hän kulkuaan? Mihin pyrki hän? Hän ei sitä itse tiennyt; hän kulki vain kulkiakseen, kiireemmin, kiireemmin, ikäänkuin olisi hän tahtonut juosta onnettomuutta pakoon, päästä erilleen omista ajatuksistaan.
Tuolla yläällä ministerin luona kävi kaikki tavallista menoaan, se vain erotuksena, että siellä tänään jaettiin tavallista enemmän hyväntahtoisia hymyjä ja lohduttavia lupauksia asiain hyvin huolellisesta silmälläpidosta… Noista erimuotoisista kasvoista voi lukea ja oppia paljon, jos niitä tutkii, juuri kun ne tulevat ulos vastaanotto-huoneesta. Niissä on toisissa iloisien, toisissa pettyneiden toiveiden ilmeitä — ennenkuin ne ehtivät uudelleen pukeutua jokapäiväiseen asuunsa, joka joko salaa tahi pettää. Ilma on jokaisena vastaanottopäivänä alati vaihtelevassa liikkeessä, siinä puhaltaa noiden vastaanotto-huoneiden läpi omituinen henki, milloin huolellisuuden ja surun, milloin pelon ja epäilyksen.
Kun viimeinen vihdoin oli mennyt, kokosi ministeri kaikki vastaanottamansa paperit suureen yhteiseen kasaan, heitti ne välinpitämättömästi pöydälle, ja heittäysi haukotellen nojatuoliinsa.
Siinä istui hän ison aikaa eteensä tirkistellen ja väsyneenä siitä tavattoman paljosta tyhjää, jota oli hänelle tarjottu ja jota hänen oli täytynyt kuulla. Hän oli jo kauan sitten unhottanut Henningin. Vanhan kirjurin surulliset kasvot olivat silmänräpäykseksi tunkeuneet muitten muotojen joukkoon, mutta vain tullaksensa kohta syrjäytetyksi noiden muitten tieltä. Tällaiseen draamaan tottuu pian; onnettomuus, kuu se joka päivä astuu näkyviin, vaikuttaa lopulta välinpitämättömyyttä.
Yht'äkkiä kävivät ministerin kasvot iloisemmiksi; jokin ajatus oli hänessä herännyt, ajatus, jolla ei ollut mitään tekemistä niiden toimien kanssa, joista hän vasta oli päässyt. Hän hymyili ja loi silmänsä pöydälle; sitten nousi hän, katseli papereita ja alkoi hakea, hakea yhä enenevällä kiireellä ja kärsimättömyydellä. Kun hän ei löytänyt, mitä hän haki, soitti hän ja kysyi sisäänastuvalta vahtimestarilta, oliko kukaan käynyt huoneessa tänään ennen vastaanotto-tuntia.
"Ei kissakaan", vastasi Petersen sillä suoruudella, johon monivuotinen palvelus ja ehkä liikanainen suvaitsevaisuus isännän puolelta oikeuttaa vanhaa palveliaa. "Teidän ylhäisyytenne tulee vasta kello kahtatoista käydessä virkahuoneeseen, ja minä olen paikallani aikaisesta aamusta. Kaipaatteko jotakin?"
Ministeri oli taasen täydessä hakuhommassa. "Täällä oli vielä eilen illalla, kun minä lähdin, hyvin tärkeä asiapaperi, ja nyt on minun mahdotonta sitä löytää. Eihän täällä ole käynyt kukaan muu kuin te?"