Tuskin hän oli kuitenkaan ehtinyt lausua nämä sanat, kun hän kirkaisi ikäänkuin olisi päätä leikattu. Mutta vanhempi toveri huusi hänelle:
"Mene umpisukkulaan, mene umpisukkulaan!" Lähellä näet oli järvi. Hän totteli.
Kun me jälleen olimme kokoontuneet ja alottaneet tanssin, ei pieni poikanen uskaltanut tulla mukaan. Hänet katsottiin poissaolevaksi, sillä olivathan vihollisemme, mehiläiset surmanneet hänet. Pikku raukka! Hänen turvonneet kasvonsa olivat kovin murheelliset, hänen istuessaan puunrungolla ja katsellessaan häpeissään tanssiamme. Vaikkakin hän huoleti saattoi kuvitella olevana maansa puolesta kaatunut jalo vainaja, täytyi hänen kuitenkin myöntää huutaneensa, ja se hävetti häntä kovin.
Paitsi jo ennen mainittuja rauhallisia kisoja harjoitimme sotaisten toimien lomassa myöskin keihäänheittoa. Keihäänämme oli ohut riuku, jonka päähän oli kiinnitetty puhvelinsarvi-kärki. Tällaisia keihäitä heitimme tasaisilla lumi- tahi jäälakeuksilla. Kaikkien leikkiin osaaottavien tuli heittää samasta paikasta, ja se, jonka keihäs lensi kauimmaksi, oli voittaja.
Talvisin laskettiin myöskin mäkeä. Tosin meillä ei ollut minkäänlaisia kelkkoja, ainoastaan kuusi tahi seitsemän toisiinsa pitkittäin kiinnitettyä puhvelin kylkiluuta, mutta ne tyydyttivätkin täydellisesti tarpeemme. Monasti käytettiin myöskin ihmeteltävällä taitavuudella neljännesmetrin pituista ja noin viidentoista senttimetrin levyistä puunkaarnaa. Toisessa päässä seisoen ja toisesta pitäen kiinni, kuoren sileä sisäpinta liukasta jäätikköä vasten, me laskimme suurella nopeudella jyrkkiä mäenrinteitä.
Luonnollisesti me joskus myöskin leikimme "valkoista miestä". Tietomme valkoihoisista olivat niukat, mutta sen me kuitenkin tiesimme, että he tullessaan toivat kaikenlaista hyvää ja vaihtoivat tavaroitaan meidän turkiksiimme. Tiesimme myöskin, että heidän kasvojensa väri oli vaalea, että heillä oli päässä lyhyet, mutta kasvoissa pitkät karvat, että heillä oli yllään takit, housut ja hatut ja etteivät he käyttäneet päivällä mitään viittoja, kuten me intiaanit. Suunnilleen sellainen oli kuva, jonka olimme saaneet valkoihoisista.
Pari kolme joukostamme me maalasimme vaalealla savella, panimme heidän päähänsä tilaisuutta varten valmistamamme valkoiset tuohihatut, rinnalle valkoista tuohta paidaksi ja muutimme muutoin heidän asunsa parhaan taitomme mukaan. Ja he toivat mukanaan tavaraa: valkoinen hieta oli olevinaan sokeria, villit pavut kahvia, kuivatut lehdet teetä, hieno multa ruutia, piikivet pyssynluoteja ja puhdas vesi vaarallista viinaa. Me annoimme näistä tavaroista pieniä linnuntöyhtöjä, oravan- ja kaniininnahkoja.
Tahtoessamme leikkiä puhvelinmetsästystä lähetimme preerioille muutamia hyviä juoksijoita, jotka saivat mukaansa pienet lihavarastot, pari yhtä tottunutta poikaa tuli heidän perästään koettaen ottaa heidät kiinni ja anastaa lihat.
Kerran harjoitimme tätä urheilua oikean metsästyksen aikana. Äkkiä, kesken leikkiämme, jättiläispuhveli hyökkäsi parveemme. Meillä ei ollut vähintäkään aavistusta siitä, että näin lähellä meitä metsästettiin, ja leikkimme päättyi suureen kauhistukseen. Kaikeksi onneksi oli metsä aivan lähellä, ja nuoren peltokanapoikueen tavoin me hävisimme mitä pikimmin puiden peittoon; toiset hiipivät pensaihin, toiset kapusivat suuriin puihin.
Villeihin eläimiin meillä oli erikoisrakkaus. Muutamat pojat olivat kesyttäneet ketun, karhun ja suden poikasia, hirven- tahi puhvelinvasikoita ja kaikenlaisia lintuja. Minun suosikkini vaihtelivat. Kerran minulla oli karhunpoikanen, jonka kanssa tulin varsin hyvin toimeen. Kuitenkaan en tiedä, hankinko minä sille vaiko se minulle enemmän vihamiehiä. Se piteli pahoin jokaista poikaa, joka suututti minua, jonka vuoksi se rupesi herättämään käytöksellään pelkoa ja minua alettiin vihata sen satunnaisten pahojen töiden vuoksi.