Metsiä samoilemassa.
Hurmaava on intiaanimetsästäjän elämä. Se teroittaa ja ottaa valtaansa kaikki hänen aistinsa, sen saattaa liioittelematta väittää. Siitä hetkestä alkaen, jolloin hän jättää yksinkertaisen asuntonsa, sulautuu hänen vastaanottavainen henkensä luonnon lukemattomiin kauneuksiin ja ihmeihin. Mutta kiinnittäköönpä metsästys hänen huomionsa missä määrin hyvänsä, niin ei hän kuitenkaan koskaan unohda omaa vaaraansa, jonka hänelle saattaa tuottaa vaaniva vihollinen tahi villi eläin.
Intiaanipoika on syntynyt metsästäjäksi. Jokainen askel, jokainen liike ilmaisee synnynnäistä arvokkuutta, mutta myöskin aina valpasta varovaisuutta. Hänen mokkasiinin suojaama jalkansa astuu yhtä kuulumattomia askelia kuin kissan samettikäpälä, hänen mustia, hehkuvia silmiään ei väistä mikään esine, ei lintu eikä muu eläin, joka niiden läheisyyteen joutuu.
Tuskin olin kolmivuotias, kun eräänä aamuna seisoin puhvelinnahkatelttamme edustalla katsellen lintuja jousi ja nuoli kädessäni. Äkkiä minussa heräsi surmaamisen ja metsästämisen halu kaikessa valtavuudessaan. Lintu lensi juuri pääni ylitse, sitten osui silmiini toinen, joka keinui herkällä oksallaan. Kaikki muu ympärilläni näytti unohtuneen, ensi kerran tunsin olevani metsästäjä.
Avoimilla preerioilla ja metsissä kasvaneiden intiaanilasten välinen eroitus oli melkein yhtä suuri kuin valkoihoisten keskuudessa kaupunkilasten ja maalaislasten. Preerioilla oli ainoastaan vähän pyydystettäviksi kelpaavia eläimiä, jonka vuoksi preeriaintiaanit tunsivat luonnon epätäydellisesti. He olivat enimmäkseen hyviä ratsastajia. Ruumiillisesti he eivät kuitenkaan olleet kehittyneet metsien punaisen miehen veroisiksi.
Tulen me teimme piikiven, taulan ja iskukiven avulla. Mutta se ei ollut ainoa tulentekokeino. Joukko poikia asettui piiriin hangaten vastakkain kahta kääpäistä puuta, kunnes ne alkoivat kipinöidä.
Tavallisesti me kävimme metsässä yhdessä, mutta joskus saatoin käydä aivan yksinkin, jolloin sain selviytyä parhaani mukaan. — Saaliinamme oli enimmäkseen pikku lintuja, kaniineja, oravia ja metsoja. Milloin kaloja oli saatavissa, pyydystimme niitäkin. Ongensiimat olivat valmistetut villistä hampusta, hevosenjouhista tahi suonista. Me pyydystimme kaloja siimoilla, asetimme niille mertoja tahi lävistimme niitä keihäillä, ammuimmepa myöskin joskus jousella ja nuolella. Monasti telkesimme puron ja ajoimme suuremmat kalat asianmukaisesti valmistamaamme pajukoriin.
Metsissä tarkastimme kaikkia elollisten olentojen jättämiä jälkiä, varsinkin milloin ne näyttivät meistä oudoilta. Jos lintu oli raaputtanut lehtiä tai karhu kiskonut aamiaisekseen maasta juuria, niin me pysähdyimme ja koetimme saada selville mihin aikaan se oli tapahtunut. Nähdessämme ison, vanhan puun, jonka kuori oli naarmutettu, teimme sen johtopäätöksen, että siellä asui tavallinen karhu tahi pesukarhu pari. Silloin emme menneet tarpeettoman lähelle, vaan ilmoitimme asian kotona. — Tavallisesti me kohtasimme toisemme iltapäivällä ja vertailimme otuksiamme, tutustuaksemme niiden luonteenomaisimpiin tunnusmerkkeihin. Metsästys oli meille samalla eläinten elämän tutkimista. Huomiomme kiintyi myöskin tarkasti toistemme kykyihin, ja me tiesimme sen vuoksi aina, kuka joukostamme oli paras metsästäjä. Mielipahalla täytyy minun tunnustaa, että me olimme linnuille jokseenkin julmia. Otimme näet usein niiden munat ja poikaset. Veljeni Tshatanna ja minä jouduimme kerran lintujahdissa vähemmän hauskaan seikkailuun. Ajellessamme takaa hanhen ja sorsan poikasia löysimme odottamatta kurjen pesän. Luonnollisesti olimme ylen riemastuneet onnestamme. Näimme kaksi jo melko suurta kurjenpoikaa seisovan jonkin matkan päässä pesästä. Molemmat vanhemmat seisoivat lähellä mutaisessa matalikossa. Oli siipisadon aika, jonka vuoksi luulimme, etteivät ne uskaltaisi nousta kuivalle maalle. Niinpä rupesimme ahdistamaan nuoria lintuja, mutta koska ne jo juoksivat jokseenkin hyvin, kesti jonkin aikaa, ennenkuin saimme ne kiinni.
Mutta samalla vanhemmat olivat kuulleet poikastensa huudon ja riensivät niiden avuksi. Ne rupesivat vuorostaan ajamaan meitä takaa. Vasta vaarallisen ja kiivaan ottelun jälkeen saimme voiton raivokkaista eläimistä, mutta emmepä senjälkeen juuri hevin käyneet kurjenpesän kimppuun. Melkein kaikki linnut tekevät vastarintaa, milloin niiden munia tahi poikasia uhataan, mutta aiheettomasti ne harvoin käyvät ihmisen kimppuun.
Joskus kapusimme korkeihin puihin pyydystääksemme kaikenlaisia lintuja, mutta pöllön poikasiin emme koskaan koskeneet, vaikka ne olisivat olleet maassa nenämme edessä. Pöllö on sellaisissa tiloissa erittäin vaarallinen.