Leikkiessämme harjoittelimme erikoisesti sitä, mikä myöhemmällä iällä muuttuu velvollisuudeksi, ja sitenpä leikkimmekin kuvastivat kansamme elämää ja tapoja. Kilpailimme siitä, kuka olisi taitavin jousen ja nuolen käyttäjä, ratsastimme kilpaa ponin selässä, juoksimme kilpaa, painiskelimme, uimme, löimme kiekkoa, pelasimme kanadalaista pallopeliä, kävimme savipallosotaa, teimme hyökkäyksiä mehiläispesiä vastaan y.m.
Kokoontuessaan yhteen pojat jakaantuivat ryhmiin eri puolueiksi. Joku lähetti umpimähkään lentoon nuolen, jota kohti kaikki osanottajat samalla kertaa ampuivat nuolensa, ennenkuin ensiksi lähetetty ehtisi pudota maahan. Kukin koetti saada nuolensa seuraamaan ensiksi lähetetyn nuolen suuntaa ja lentoa, niin että se pudotessaan maahan tulisi mahdollisimman lähelle sitä.
Kauan emme yleensä tähdänneet. Se olisi ollut tosielämässä epäkäytännöllistä, sillä maali oli tavallisesti liikkuva, ja metsästäjä ajoi täyttä laukkaa ponin selässä. Siksipä intiaanipoika ampui vapaalta kädeltä.
Uimaan ruvetessamme otimme tavallisesti ponimme yhteen iloon. Pienet pojat riippuivat sen hännässä eläimen leikitellen liukuessa eteenpäin. Milloin taas ponit eivät olleet liki tienoilla, uimme me kilpaa tahi rakensimme itsellemme lautan risteillen sillä järviä ja jokia. Pelkurimaiset pojat pistimme tavallisesti umpisukkulaan tahi heitimme heidät syvään veteen, josta saivat molskia maihin miten paraiten pääsivät.
Intiaanien vanhoja leikkejä olivat kanadalainen pallo- ja hockey-peli, jossa palloa lyödään käyrällä sauvalla. Nämä pelit ovat saavuttaneet suosiota myöskin valkoihoisten keskuudessa.
Savipallosota oli rasittavaa ja vaarallista urheilua. Pehmeä savipallo pistettiin notkean pajukepin nenään, josta se kaikin voimin singahutettiin lentoon. Joskus, kun kummallakin puolella oli viitisenkymmentä tahi satakin pelaajaa, syntyi varsin kiivas taistelu. Mutta milloin tarvittiin rohkeutta ja urhoollisuutta, silloin intiaanipoika ei koskaan häikäillyt.
Painiskeluja rakastimme suuresti. Kuuluu ehkä kummalta kun kerron, että niihin otti osaa suuri määrä poikia, jotka olivat jakaantuneet kahteen puolueeseen. Kilpailun alkaessa kukin valitsi itselleen vastustajan, Säännöt sallivat, että ne pojat, jotka istuivat, saivat olla katselijoina, mutta jokaisen, joka seisoi kilpapaikalla, täytyi ottaa itselleen vastustaja. Kukaan ei saanut lyödä kädellä, mutta säärin, jaloin ja polvin sai tyrkkiä miten hyvänsä. Se oli rasittavaa ajankulua — melkolailla amerikkalaisen jalkapallopelin kaltaista. Todellista iloa siitä saattoi olla ainoastaan nuorille atleeteille.
Suurimpia urheiluhuvituksiamme olivat hyökkäyksemme mehiläispesien kimppuun. Olimme tekevinämme sotaretken ojibway- tahi jotakin muuta vihamielistä heimoa vastaan. Täydessä sotamaalauksessa me hiivimme varovasti pesää kohti. Kohotimme sitten äkkiä kauhean sotaulvonnan, teimme hyökkäyksen ja koetimme särkeä pesän. Mutta kaikesta päättäen mehiläiset olivat aina siksi varoillaan, ettemme koskaan voineet täydellisesti yllättää niitä, ja niinpä ne tavallisesti saivat saaliikseen yhtä monta päänahkaa kuin mekin. Milloin hyökkäys onnistui, suoritettiin sen kunniaksi päänahkatanssi.
Ollessani ensi kerran tällaisessa mehiläissodassa oli tappelussa mukana, paitsi minua, vielä kaksi muuta pientä alokasta. Etenkin toinen heistä oli tosiaankin vielä liian nuori ja hento ottaakseen osaa moiseen sankaritehtävään. Meidän sotureillamme oli tapana kovaa huutamalla antaa tieto milloin vihollinen taistelukentällä kaatui tahi haavoittui, ja luonnollisesti me leikkiessämme matkimme sitä tapaa. Ystäväni, kutsun häntä nimellä Pikku Haava — koska olen unohtanut hänen oikean nimensä —, oli päässyt pesän ääreen vasta sitten kun se oli täydellisesti tuhottu. Mehiläiset olivat vastanneet hyökkäykseemme vastahyökkäyksellä ja hajoittaneet meidät kaikkiin suuntiin. Pienokainen ei kuitenkaan halunnut palata ilman sotakunniaa, vaan hyökkäsi urhoollisena pesän kimppuun huudahtaen:
"Minä, urhoollinen Pikku Haava, surmaan nyt ylpeän vihollisen!"