Kun naiset olivat koonneet tuohisiin mehun ja kaataneet sen kaukaloihin, sytyttivät he sokerihuoneessa valtavan valkean ja ripustivat sen ylle rivillisen kattiloita, jotka kaadettiin täyteen mahlaa. Mikä riemu pojansydämelle, kun kiehuva sokeri kattilassa porisi! — Jokaisella pojalla oli vartioitavana oma kattilansa, hänen oli pidettävä tuli vireillä ja katsottava, ettei sokeri kiehunut yli reunojen, ja vihdoin, mehun muututtua siirapiksi, pistämällä sitä lusikassa lumeen koeteltava sen kelpoisuutta. Me koettelimmekin usein niin perinpohjaisesti, että ensimäisenä, vieläpä toisenakin päivänä söimme kaiken minkä keitimme. Vasta sitten kun olemme syöneet tätä herkkua kylliksemme, koveni isoäitini, sillä jonkin verran sokeria hän tahtoi säästääkin. Hän pani sitä erilaisiin astioihin, enimmäkseen tuohisiin, onttoihin putkiin, joskus myöskin hanhen tahi ankan kurkkutorviin. Osa jauhettiin hienoksi ja kaadettiin raakanahkaiseen säiliöön. Kuten viisas emäntä ainakin, antoi hän sitä meille seuraavan kerran vasta kuukauden perästä, ja sitten vain erikoisissa tilaisuuksissa. Täten sokeria riitti koko vuodeksi. Pienimmät kappaleet säilytettiin herkkupaloiksi pikku lapsille. Sokeria nautittiin juhlallisissa tilaisuuksissa villin riisin, kuivatun maissin tahi survotun kuivan lihan kanssa. Kahvi, tee y.m.s. juomat olivat vielä silloin meille kokonaan tuntemattomat.
Jokaisella joka innokkaasti ajaa jotakin asiaa, on omat koetteluuksensa ja vaivansa. Isoäitini erityisenä koettelemuksena sokerinkorjuun aikana olivat tuohisten raot. Oravat ja kaniinit käyttivät niitä hyväkseen, ja meistä, pikku väestä, tuli äkkiä varsin hyödyllisiä apumiehiä, sillä me ahdistimme nuolillamme pikku nakertajia mitä suurimmalla uutteruudella. Koko sokerivarasto oli meidän pyydystysaluettamme. Vanhempi veljeni toi säännöllisesti mukanaan kaniinin tahi pari, jotka me pistimme makoisiin suihimme.
Sokerinkorjuu kesti suunnilleen huhtikuun puolivälin, niin että palaavat muuttolinnut ehtivät saapua varastomme ympärille ihastuttamaan meitä viehkeillä virsillään. Usein kuljeskelin vanhempien veljieni keralla metsässä, vaikka olinkin silloin vain kolmi- tahi nelivuotias. Eräällä tällaisella retkellä menimme niin etäälle, etten voinut enää tulla pitemmälle mukaan, vaan sain kääntyä yksin takaisin. Seisoessani jälleen majamme edessä näin oravan istuvan puunoksalla kutsumassa puolisoaan. Mitenhän olisi, jos kaataisin sen pikku nuolellani!
Sanottu ja tehty. Hiljaa ja varovasti hiivin lähemmäksi, kiinnitin silmäni sievään eläimeen, olin juuri singahuttamaisillani nuoleni siihen, mutta samassa kuului sihisevä ääni jalkojeni juuresta. Kauhistava käärme oli edessäni kiemurassa ja valmiina hyökkäämään! Miten pian unohdinkaan silloin olevani soturi! Kirkaisin kovalla äänellä ja kimposin taaksepäin, mutta maltoin kuitenkin pian mieleni ja katselin häpeissäni eteeni, oliko ketään lähistössä. Mutta yhtäkaikki — tosi on tosi — minä vetäydyin takaisin kaatunutta puunrunkoa kohti, ja sen äärestä olisi voinut kuulla seuraavan itsepuhelun: "Jospa tietäisin, voiko käärme kiivetä puuhun!"
Eräänä päivänä, viimeisen kerran korjatessamme sokeria Minnesotassa, seisoin majamme edustalla katsellen lähenevää vierasta. Hän oli köyryselkäinen, vanha, valkohapsinen mies ja kantoi selässään suurta kinnikinik-kimppua (punaisia niittyniiniä, joita intiaanit käyttävät tupakan asemesta). Heitettyään taakkansa ovemme eteen tervehti hän meitä näillä sanoilla: "Teillä on erinomainen sokerinkorjuuilma!"
Hän oli isoisänisäni "Pilvenlonka", kotoisin eräästä Calhoun- ja Harriet-järvien lähistöllä olevasta kylästä, jonka sijalla nykyisin ovat Minneapolin esiseudut. Hän, silloisten murrosaikain luonteitten oikea perikuva, oli ensimäinen sioux-päällikkö, joka lausui protestanttiset lähetyssaarnaajat heimonsa keskuuteen tervetulleiksi.[10] Hän oli suunnannut matkansa luoksemme, koska tahtoi meille ilmoittaa, että sinne tänne kiertelevä ojibway-heimo oli hyökännyt rauhallisten sokerinkorjaajain kimppuun ja surmannut heidät. Nämä tiedot eivät häirinneet vähääkään työtämme, täytyihän meidän joka tapauksessa käsittää joutuvamme joskus ojibway-joukkojen uhriksi. Siitä huolimatta valtasi meidät kuitenkin jonkinlainen epämieluisuuden tunne, kunnes palasimme kyläämme tuoden mukanamme runsaan sokerisadon.
Leikki ja urheilu.
Intiaanipoika oli erämaan ruhtinas. Hänen pääasiallisena toimenaan oli metsästys, ja lisäksi hänen tuli harjoittaa joka päivä muutamia sotatemppuja. Muutoin hän sai käyttää aikansa aivan vapaasti.
Me suoritimme aina ripeästi sen, mikä välttämättä kuului päivän tehtäviin, senjälkeen saimme mielin määrin metsästää ja leikkiä. Kilpailimme keskenämme mitä suurimmalla innolla koettaen matkia sota- ja metsästysleikeissämme isiämme — jokainen tahtoi olla muita etevämpi.
Villi elämämme oli kyllä vaarallista, ja usein siinä sattui kauheitakin tapauksia, mutta se ei estänyt meitä antautumasta koko sielullamme urheiluihimme. Lähtiessämme aamuisin teltoistamme emme olleet varmoja siitä, heiluisiko päänahkamme illalla teltanseipään nenässä. Mutta näimmehän myöskin, miten hirvenvasikat hilpeinä hyppivät ja leikkivät, vaikkakin harmaat sudet jo vaanivat mäen takana hyökätäkseen niiden kimppuun ja repiäkseen ne kappaleiksi. Miksipä meidänkään laitamme olisi pitänyt olla toisin?