Veljistäni oli oikein ruhtinaallista huvitusta hypätä maahan vaunujen pyöriessä, ja vanhemmat saavuttivat siinä pian suuren taituruuden. Viimein minäkin rohkaisin mieleni ottaakseni osaa tähän urheiluun. Se että he hypätessään ottivat pyörästä kiinni näytti minusta aivan luonnolliselta, ja niinpä minä aivan huolettomana laskin siihen jalkani. Mutta voi kauheaa, ennenkuin ehdin tajuta mitä tapahtui, olin jo pyörien alla. Jollei naapurini olisi ollut aivan takanamme, niin seuraava valjakko olisi ehdottomasti ajanut ylitseni.
Sellainen oli kulttuuriajopeleistä saamani ensimäinen kokemus! Suutuin sydämeni pohjasta valkoisen miehen valjakkoon ja päättelin, että koirapurilaat olivat minulle paljoa paremmat. Minulle tuotti suurta huojennusta se, että jouduimme yhä kauemmaksi niistä, jotka rakensivat noin vaarallisia ajopeliä, sillä mieleenikään ei juolahtanut, että olin yksin syypää onnettomuuteeni. Matkaa jatkettaessa minua ei enää saatu menemään vaunuihin, ja olin iloinen niiden vihdoinkin pysähtyessä Missourin rannalle.
Kesällä Minnesotan kapinan jälkeen kenraali Sibley ajoi joukkojamme takaa joen toisenpuoleiselle rannalle. Missouri on koko maailman petollisimpia jokia. Nykyaikainen hyvä aluskaan ei ole varma sen epäluotettavissa pyörteissä. Meidän täytyi kulkea sen poikki puhvelinnahkaveneissä, jotka olivat pyöreät kuin pytyt.
Uatshitshun'it[8] — tämä oli valkoisten miesten nimitys — hyökkäsivät suuressa joukossa kivääreineen kimppuumme, ja soturiemme käydessä taistelemaan heitä vastaan ohjasivat vanhukset ja naiset pajurunkoisia aluksiamme, Niitä lykättiin uiden tahi kahlaten toiseen rantaan, työ saatettiin suorittaa myöskin ponien avulla. Ei ollut mikään helppo tehtävä suojella kaatumasta tällaista alusta, jonka lastina oli tavaroita tahi avuttomia lapsia.
Pakoa jatkaessamme sidottiin meidät, pikku olennot, hihnoilla satulaan tahi joku vanhempi henkilö otti meidät eteensä hevosen selkään. Me kärsimme pitkillä yömarsseilla, jommoisia oli tehtävä, jottemme joutuisi sotamiesten käsiin, tuntuvasti riittävän unen ja ravinnon puutetta. Ateriat tuli nauttia ripeästi, osittain satulassa. Vettä ei aina ollut saatavissa. Sitä säilytettiin sisälmyksistä tehdyissä pusseissa tahi kuivatuissa eläimen rakoissa. Meidän täytyi kulkea vihamielisen heimon maan läpi ja olimme tällä matkalla yöt päivät suuressa jännityksessä. Ainoastaan noudattamalla äärimmäistä varovaisuutta saatoimme olla turvassa.
Eräänä päivänä yllätti meidät lähellä Kanadan rajaa toinen vihollinen: preeriavalkea.[9] Nyt olimme saarroksissa. Nopeasti sytytettiin vastavalkea, ja henkemme oli pelastettu.
Mutta pahin tämän talven kokemus oli lumimyrsky, joka kohtasi meidät retkellämme. Perhekunnat hautautuivat lumeen mikä minnekin. Päivän ja yön olimme kokonaan lumen peitossa. Vahtia pitävä setäni pisti pitkän sauvan meidän viereemme pysyäkseen yhteydessämme ja antaakseen merkin myrskyn tauottua. Meillä oli joukko puhvelinnahkoja, ja lumi piti meidät lämpiminä, vaikka se kaiketikin painoi jonkin verran. Hetkisen kuluttua muodostui ympärillemme onteloita, ja me tunsimme elämämme niin mukavaksi kuin sellaisissa oloissa saattaa tuntea.
Seuraavana päivänä myrsky lakkasi, ja me huomasimme suuren puhvelilauman melkein edessämme. Nopeasti lapioimme itsellemme tien, ammuimme muutamia puhveleja ja nautimme virkistykseksemme oivan päivällisen.
Mutta joskin olin äiditön ja koditon, niin onnettomaksi en kuitenkaan tuntenut itseäni. Vaeltamisemme paikasta paikkaan tuotti meille monia riemuja, mutta saattoi myöskin meidät alttiiksi lukuisille vaivoille ja onnettomuuksille. Sattui sekä yltäkylläisyyden että kaikkein suurimman puutteen aikoja, monasti pelastuimme hädin tuskin kuolemasta. Villien elämä on kaikkein vaikein esikeväällä. Nälänhädät sattuvat melkein aina siksi vuodenajaksi.
Intiaanit ovat kärsivällistä ja lujasti yhteenliittynyttä kansaa. Heidän rakkautensa toisiinsa on voimakkaampi kuin yhdenkään toisen luonnonkansan. Jollei asianlaita olisi niin, luulen että he nälänhädässä olisivat muuttuneet ihmissyöjiksi. Valkoihoiset ovat joskus suuressa hädässä surmanneet ja syöneet toverejansa. Intiaaneille tämä olisi aivan mahdotonta. Nälänhädässä täysikasvuiset usein alistuvat äärimmäiseen kieltäytymiseen säilyttääkseen lapsille elintarpeita mahdollisimman kauan. Intiaanit kestävät ravinnotta melkoista kauemmin kuin muut kansat.