Kerran sain kokea tällaisen vaikean kevään. Usein meillä ei ollut päiväkausiin mitään syömistä. Muistan varsin hyvin, miten kerran kuuden pienen linnun piti riittää kuudelle perheelle aamiaiseksi, jota ei seurannut päivällistä eikä illallista. Niin karvaalta kuin minusta tuntuikin, sain tyytyä ainoastaan pieneen siipeen. Pian senjälkeen yllätimme kuitenkin puhvelilauman, ja silloin ei enää muisteltu nälkää eikä hätää.
Sellaista oli villien intiaanien elämä! Kun saatiin metsänriistaa ja aurinko paistoi, joutui edellisen talven hätä ja tuska pian unohduksiin. Tuskin kukaan huolehti tulevaisuudesta. Intiaani on luonnonlapsi ja saa silloin tällöin ankaran rangaistuksen huolimattomuudestaan. Siitä huolimatta hän jää ajattelemattomaksi ja huolettomaksi. Miten paljon huolenpito ja harkitseminen voisikaan lieventää hänen vaivojaan!
Kesän runsauden kestäessä ei kukaan ole häntä onnellisempi. Vapaa ravinto — vapaa asunto — kaikki vapaata! Kaikki yhtä rikkaita kesällä, kaikki yhtä köyhiä talvella! Hänellä oli yleensä hyvä terveys, ja kärsimyksiä oli vähemmän kuin nykyisin. Miten suuresti nuoriso nauttikaan vapaasta elämästään, jommoista melkein kaikki pojat uneksivat ja jonka he valitsisivat, jos voisivat ja uskaltaisivat.
Usein toiset heimot hyökkäsivät kimppuumme, jonka vuoksi meidän täytyi aina olla varoillamme. Muistan miten kerran leiriimme tehtiin yöllinen hyökkäys. Kaikki ponimme pakenivat, ainoastaan muutamat saatiin uudelleen kiinni, jonka vuoksi meidän täytyi vastedes käyttää vaellusretkillämme koirapurilaita.
Toisena talvena Minnesotassa kärsimämme tappion jälkeen petti eräs Winnipegissa olevaan Yhdysvaltain hallitusvirastoon kuuluva sekarotuinen isäni, kaksi vanhempaa veljeäni ja useita muita intiaaneja. Koska minä silloin olin setäni kanssa maan toisessa ääressä, jouduin kymmeneksi vuodeksi isästäni erilleni. Koko tämän ajan pidimme häntä kuolleena ja haudoimme mielessämme kostonajatuksia valkoihoisia kohtaan.
Tahdon kertoa jotakin tästä sedästä, isäni veljestä, joka oli monta vuotta opettajani ja kasvattajani. Hän oli pitkä, hyvin roteva ja hartiakas, ja Brittiläisen Amerikan sioux-heimo piti häntä parhaana metsästäjänään ja urhoollisimpana soturinaan. Siellä hän elää vieläkin, koska en ole tähän päivään asti voinut taivuttaa häntä palaamaan Yhdysvaltoihin.
Hän on oikea intiaanityyppi, seuraa vierova, mutta luotettava ja urhoollinen. Hänellä ei ole monia periaatteita, mutta vähiään hän noudattaa ankarasti.
On ihmeellistä, että lapset yleensä saattavat kasvaa miehiksi jokapäiväisissä vaivoissa ja kärsimyksissä. Heikko, sekä kesäksi että talveksi huonosti pystytetty "tipi" — teltta — oli ainoa suojamme kylmää ja myrskyä vastaan. Sellainen teltta oli katettu koivunkuorella tahi nahalla ja myöhemmin myöskin kankaalla.
Muistan aikoja, jolloin jäimme kokonaan lumen peittoon ja ainoastaan vaivoin saimme polttoaineita. Kerran olimme ankaran lumimyrskyn vuoksi kolme päivää ilman tulta. Sellaisia tapahtumia pidettiin aivan luonnollisina, ei niitä tuskiteltu eikä ihmetelty, tiedettiinhän, että myrsky taukoo, kun on aikansa myllertänyt.
Ennen saatoin kestää kylmää ja nälkää siinä missä toinenkin, nyt minusta jo yhden ainoan aterian puute tuntuu vastenmieliseltä. Suojelen huolellisesti jalkojani kastumasta, ikäänkuin en olisi koskaan elänyt villiä nuoruudenaikaani, jolloin kuitenkin saatoin olla tuntikausia likomärkänä vilustumatta. Siihenkin aikaan kun ravintoa oli runsaasti, täytyi meidän ajoittain paastota ja suorittaa raskaita, rasittavia harjoituksia karaistaksemme ruumistamme tulevia ponnistuksia varten. Setäni kantoi tuntikaudet otusta hartioillaan pitämättä sitä minään erikoisena raskaana tehtävänä.