Ainoa hämärä seikka oli enää se, että Brannon oli löytänyt satuloidun hevosen, jolla oli Lattimerin polttomerkki. Vaikka eihän sekään asia ollut erikoisen hämmästyttävä, kun otti huomioon satulan huonon kunnon, poikkinaiset ohjat ja nimikirjaimet partasudissa, jonka Brannon oli löytänyt matkalaukussa. Artwell oli tietenkin ratsastanut sillä hevosella, mutta oliko hän varastanut sen Lattimerilta vai oliko Lattimer myynyt tai lainannut sen, siinä oli kysymys. Se seikka, että Josephine oli vienyt Artwellin Lattimerin karjatalolle, näytti todistavan, että heidän välillään vallitsi ystävyys ja kaikenlainen ystävyys kunniallisenkin karjamiehen ja tunnetun hevosvarkaan välillä oli epäilyttävä asia, joka vaati ankaraa tutkimusta.
Oli miten oli, Brannon ei aikonut hiiskua epäilyksestään sanaakaan. Ei hän myöskään aikonut heti ryhtyä vangitsemaan Artwelliä. Hänen avullaan oli Artwell ensi kerralla joutunut kiinni ja hän oli oikein iloinen nyt, että Josephine oli silloin tullut väliin. Hän oli iloinen siitäkin, että Josephine taas oli sekaantunut asiaan. Sillä siten menetellessään oli hän johtanut epäluulot Lattimeriinkin, oli aiheuttanut asiassa uuden vaiheen, joka saattoi päättyä koko varasjoukkueen vangitsemiseen, sen sijaan, että he muutoin olisivat saaneet ainoastaan Artwellin kiinni.
Brannonin tyytyväisyyttä lisäsi vielä suuresti eräs toinen seikka — se suuri huojennus, mitä hän tunsi päästessään perille siitä, että Josephine ei ollutkaan ampunut Callahania. Hänen taistelunsa Artwellin puolesta, hänen viimeiset edesottamisensa ja hänen erehdyksensä ratsastaa hevosvarkaan kanssa Lattimerin karjatalolle saattoi hyvin selittää hänen innokseen taistella niitten aatteitten puolesta, joita hän jo oli aikaisemmin esittänyt ja puolustanut sekä hänen päättäväiseksi, joskin hieman mielivaltaiseksi yrityksekseen säätää lakia ihmisille uudessa, oudossa ympäristössään.
Mutta se tunne, joka syvimmin painui Brannonin tietoisuuteen, joka täytti hänen sielunsa juhlallisella riemulla ja jota vastaan hän, vaikka turhaan, koetti kyynillisellä iloisuudella taistella, johtui siitä huomiosta, että Josephine oli valehdellut, pelastaakseen hänet!
Aurinko oli jo korkealla, kun Brannon ratsasti Lazy L:n karjatalon kuistin luo ja pysäytti hevosensa siihen. Hän ei laskeutunut satulasta ja tuomansa hevosen ohjat olivat hänen vasemmalla käsivarrellaan.
Lattimer, Denver ja Artwell kuulivat sisään Brannonin huudon. He olivat nähneet hänet jo viisitoista minuuttia, ja kun musta pysähtyi talon edustalle, komensi Lattimer Denveriä laskemaan aseensa, jonka tämä oli kohottanut.
"Ei mitään sellaista, senkin hullu! Saisit vielä koko maakunnan kimppuumme!"
Ensimmäisen ja toisen huutonsa väliaikana tarkasteli Brannon ympäristöään. Verkalleen tutki hän karja-aitauksia, talon ympärillä olevaa kenttää, erinäisiä rautakoron jälkiä kovalla pihamaalla ja erikoisesti huomaten nelikulmaisen valkoisen liinan, joka rutistettuna oli maassa kuistin nurkalla — naisen nenäliina.
Mutta hän ei osoittanut vähintäkään hämmästystä tai mielenkiintoa näkemäinsä johdosta. Ne tarkkaavat, epäluuloiset silmät, jotka talon sisältä häntä katselivat, eivät pystyneet välittämään omistajiensa aivoille Brannonin katseessa mitään, joka osoittaisi, että hän näki jotakin tavatonta.
Ja sittenkin, paitsi tuota nenäliinaa, oli Brannonin tarkkaava silmä huomannut muitakin todistuksia siitä, että talossa oli vieraita. Denverin hevonen oli aitauksessa.