"Eilen aamuna. Tallin ovi oli selkosen selällään. Missä tapasit sen,
Brannon?"
"Noin kymmenen mailin päässä taaksepäin. Murray ja minä olimme menossa eteläiselle laitumelle. Lähetin Murrayn jatkamaan matkaansa."
Lattimer oli huomannut nenäliinan maassa. Se oli aivan hänen lähellään ja hän pani jalkansa sen päälle. Hän katsahti nopeasti Brannoniin, mutta arvattavasti ei Brannon ollut huomannut koko liikettä, sillä hän puhalteli välinpitämättömänä sauhuja sätkästään.
"Olen hyvin kiitollinen sinulle, Brannon", sanoi Lattimer.
"Älä turhia levittele, Lattimer", sanoi Brannon, hymyillen ystävällisesti.
"Varkaat eivät näy suosivan erikoisesti ketään. Tänä aamuna katosi meiltä hevonen. Ja satula ja suitset myös. Mutta luulen, että varas tarvitsi enemmän suitsia ja satulaa kuin hevosta, sillä kuuden mailin päässä tapasin hevosen, tulossa kotiinpäin. Siinä näkyi kyllä satulan ja suitsien jäljet, mutta ei mitään satulaa eikä suitsia. Kuka lienee vienytkin ne, hänellä on varmaankin hevonen jossakin piilossa tai sitten aikoo hän sellaisen hankkia. Et kai ole nähnyt kenenkään ratsastavan tästä kahdella satulalla?"
"En edes yhdelläkään satulalla", nauroi Lattimer. "Tästä ei ole mennyt ketään — ainakaan sen jälkeen kun minä nousin vuoteeltani."
"No niin, luulenpa, että minun täytyy lähteä huomenna etelään. Pistäyn katsomassa Ben Whitmanin äitiä mennessäni. Onko sinulla mitään asiaa sinne?"
"Kerro hänelle, että minua ilahuttaa kuulla, että hän on parempi.
Kuulin, että hän oli sairastunut toissa yönä — samana yönä kun Tim
Callahan sai surmansa." Hän katsoi suoraan Brannoniin.
"En olisi koskaan uskonut sitä Timistä", sanoi Brannon. "Asiasta on kaksi kertomusta, minun ja Miss Hamiltonin. Hän sanoo, että Callahan ahdisti häntä. Mahdollisesti, en nähnyt sitä. Miss Hamilton vastusti häntä, arvatenkin ja sulki oven. Sillä kun minä tulin paikalle oli ovi kiinni ja Callahan seisoi rapulla. Minä ammuin hänet siinä luulossa, että hän oli Denver, joka oli ahdistellut tyttöä."