"Miksi ette vie häntä lähimpään kaupunkiin ja jätä häntä viranomaisten haltuun?" kysyi Josephine.
Hän huomasi, että nuo neljä hämmästyneen näköistä karjapaimenta olivat yhtyneet häntä ja mustatukkaista miestä ympäröivään joukkoon, että heidän levottomuutensa oli heistä kadonnut ja että hekin näyttivät huvitettuina seuraavan keskustelun kulkua. Näytti siltä kuin he olisivat olleet hyvillään siitä, ettei heitä enää huomattu, vaan että mustatukkainen mies sai kantaa koko vastuun tapahtumain kulusta.
He ilmeisesti nauttivat tilanteesta. Heidän rohkeapiirteiset, vaskenkarvaiset kasvonsa ilmaisivat vilkasta hyväksymistä, ja heidän toisilleen antamat merkit olivat selvästi ymmärrettäviä.
"Laskaria lähempänä ei ole mitään tuomioistuinta", sanoi mustatukkainen mies. "Se on Willetin tuollapuolen ja siitä on liian paljon touhua. Sitäpaitsi saattaisivat he sotkea asian siellä ja hän pääsisi koko jutusta, joten meille jäisi vain nauru vaivan palkaksi."
"Vaivan! Mutta eihän teillä ole oikeutta hirttää häntä!"
"Minä luulen, että te olette vielä keltanokka näillä seuduilla, madame. Les Artwell on hevosvaras. Meillä on oma tapamme käsitellä hevosvarkaita. Se ehkä poikkeaa teidän tavastanne, älkäämme väitelkö siitä. Mutta teidän ei pidä tulla tänne siinä mielessä, että käännätte tämän seudun tapoja omienne mukaisiksi. Täkäläinen yhteiskunta on jo jotenkin vanha eivätkä sen asukkaat ole kysyneet teidän neuvojanne."
Josephinen posket kalpenivat raivosta. Mustatukkainen mies huomasi pilkallisen halveksunnan hänen silmissään ja hänen omat silmänsä välähtivät lujaa, huvitettua suvaitsevaisuutta — ilme, jolla hän varmaankin olisi vastustanut liian uteliaan lapsen itsepäisyyttä.
Silloin käänsi äkkiä ruskeatakkinen, kookas mies huomion muuanne ja mustatukkaisen miehen katse väistyi Josephinestä.
Ruskeatakkinen mies puhui. Josephine ei kuullut häntä, sillä kuiskaus hänen olkansa takana sai hänen huomionsa kääntymään siihen suuntaan.
"Pöyhistelyä, vai mitä arvelette!" sanoi ääni.