Hän ei ollut mikään kiemailija. Jos häntä olisi viehättänyt kiemailla Lattimerin kanssa, niin asia olisi ollut vallan yksinkertainen. Mutta hän oli vakavissaan. Hän koetti vakavasti eritellä tunteitaan Lattimeriä kohtaan ja hän ei suinkaan aikonut luopua vapaudestaan vähimmässäkään määrässä, ennenkuin hän oli varma Lattimerin kelvollisuudesta ja omien tunteittensa pysyväisyydestä.
Mutta hän tunsi, että Lattimerin vetovoima oli viikon kuluessa tavattomasti vaikuttanut häneen ja että se oli voimakkaasti vedonnut hänen mielikuvitukseensa.
Idän miehet olivat varmasti yhtä miehekkäitä kuin ne Lännen miehet, jotka hän oli tavannut. Ero oli siinä, että Lännen miehet, joilla ei ollut käytettävissään Idän sivistyksen etuja, olivat suorapuheisempia ja luonnollisempia kuin heidän itäiset veljensä.
Hän alkoi tuntea olevansa sydämestään Lännen ihminen. Siitä elämästä, jonka hän oli tuntenut, oli puuttunut jotakin. Hän oli aina tuntenut halua olla itsenäinen, aivan muista eriävä. Hän oli tahtonut tehdä tehtävänsä omalla ominaisella tavallaan, noudattaa omia mielijohteitaan ja olla oma tekijänsä elämässä. Hän oli vakuutettu siitä, että Brannoninkin antautuminen heidän monessa keskinäisessä ottelussaan, oli osoitus Josephinessä uinuvasta kyvystä hallita.
Hän uskoi, että se oli syy siihen, että hän piti Lattimeristä. Lattimer vastasi hänen miehen ihannettaan — suuri, kaunis, elävä ja sähköinen, voimaa uhkuva, alkuperäinen ajatuksissa ja toiminnassa, hallitseva ja itsenäinen.
Ensin oli hän luullut, että Brannon oli ihannemies. Hän huomasi nyt erehdyksensä. Syynä hänen taisteluunsa antautumista vastaan hänen vetovoimalleen oli ollut se, että Brannon ei ollut se oikea mies. Brannon oli liian itsetietoinen, liian taipumaton, liian ärsyttävän tietoinen voimastaan ja kyvystään hallita.
Hän uskoi tuntevansa kostonhaluista iloa vastustaessaan Brannonia. Ja Josephine tunsi sydämessään tällä hetkellä julmaa tyydytystä siitä, että hän ainakin tähän saakka oli estänyt häntä hirttämästä Artwellia.
Hänen teossaan, uhmatessaan Betty Lawsonia ei enää ollut mitään arvoituksellista. Hän tunsi, että hänen äkillinen intohimoinen purkauksensa, joka oli särkenyt hänen välinsä ystävänsä kanssa, olikin ollut vain tahdoton mielenosoitus uuden ajatusvapauden puolesta. Hän oli keksinyt alkuperäisen vaiston taistella, puolustaakseen itseään hyökkäyksiä vastaan. Vanha alttius nojautua tapoihin ja sovinnaiseen oli mennyt, sitä oli seurannut voiman tunto ja mieltähivelevä luottamus kykyynsä määrätä itse kohtalonsa. Hän oli eroittamaton osa sitä maata, jota hän oli pelännyt, mutta jota hän todellisuudessa rakasti. Hän oli Lännen ihminen koko sielultaan ja mieleltään.
Kahdeskolmatta luku.
Kahdesti oli Josephine käynyt sisällä hoitamassa Artwellia. Kuminallakin kerralla oli hän antanut hänelle vettä ja hämärässä lampun valossa oli hän huomannut, että hänen värinsä oli jotenkin normaali, osoittaen, että kuume, jota vastaan Josephine oli viikon ajan taistellut, oli hitaasti antautumassa.