Katsoen säikähtyneenä häneen, näki Josephine hänen horjahtelevan satulassa ja alkavan pudota pää edellä sysähdyksittäin, aivan kuin hän olisi tiennyt putoavansa, mutta olisi koettanut väsyneillä lihaksillaan pysyttää itseään satulassa.
Josephine huusi Lattimeriile, mutta tämä ei välittänyt asiasta mitään, katseli vain Whitmania, joka oli jo lähellä ja tuli kohti hyvää vauhtia.
Nähdessään, ettei Lattimer aikonut auttaa putoavaa, hyppäsi Josephine satulasta ja juoksi hänen luokseen. Hän tuli kuitenkin liian myöhään, sillä juuri kun hän joutui paikalle, syöksyi Artwell eteenpäin hevosen selästä, koetti tavoittaa sitä kaulasta, mutta epäonnistui ja tuli maahan raskaasti olkapäätään vastaan.
Josephine kiljahti kauhusta. Siinä tavassa, jolla Artwell oli pudonnut oli jotakin hirvittävän lopullista ja pudonneen tuhkan harmaat kasvot kertoivat Josephinelle selvästi, että hän oli pelastunut inhimillisen lain kourista, syyllisenä vaiko syyttömänä, sitä hän ei voinut ratkaista.
Josephine oli polvistuneena Artwellin ruumiin ääressä, hämärästi käsittäen, että apu ei enää hyödyttänyt ja masentuneena siitä tietoisuudesta, ettei hän voinut mitään tehdä enää, kun Whitmanin hevonen tuli näkyviin mäen alta ja puhalsi syvän helpotuksen huokauksen.
Hevonen pysähtyi aivan hänen eteensä; hän saattoi nähdä sen laajenevat sieraimet ja sen suuret villit silmät. Hän huomasi myös kuinka sen mahtavat lihakset vielä paisuivat kun se seisoi jalat hajallaan kooten valtavassa nousussa menettämiään voimia.
Josephine näki välähdykseltä Ben Whitmanin kasvot, kun tämä katsoi häneen pitkään, pysäytettyään hevosensa. Hän tunsi, ettei hän koskaan saattaisi unehuttaa Whitmanin katsetta. Siinä oli moitetta ja sääliä, mutta vallitsevana siinä oli raivo, kylmä ja tukahdettu raivo.
Sitten Whitman hypähti satulasta ja lähestyi Lattimeria.
Josephine näki, että Lattimerkin oli astunut satulasta. Hänen oli täytynyt tehdä se sitten kun Josephine oli juossut Artwellin avuksi ja kun Whitman astui häntä kohti, seisoi hän hajasäärin ja kädet lanteilla. Hänen huulillaan ja silmissään näkyi heikko hymy.
Whitman pysähtyi jalan päähän Lattimerista. Josephine näki molempien miesten kasvot. Hän huomasi kuinka hymy kuoli Lattimerin huulilta ja miten ne sen sijaan saivat häijyn ilmeen ja hän kuuli miten Whitmanin ääni värisi kiihtymyksestä hänen puhuessaan.