Kun vanki pääsi hänen ohitseen, käänsi Josephine selkänsä lehmäpaimeniin päin suojellakseen häntä. Lehmäpaimenet eivät uskaltaisi ampua häntä!
Hän vilkaisi syrjäsilmällä heihin ja näki, että he olivat liikkeellä. Alipäällysmies oli arvatenkin kömpelösti koettanut joutua johtajan tieltä, kun tämä oli huomannut vangin karkauksen, sillä molemmat olivat kaatuneet ja johtaja oli juuri pääsemässä ylös kun Josephinen katse osui häneen. Vanki oli turvassa vaunun sisällä.
Josephinen noustessa vaunusillalle juoksi johtaja jättimäisin askelin hevoselleen.
Hän tunsi kostonhimoista iloa nähdessään johtajan harppaavan pitkillä säärillään.
"Hänellä täytyisi olla seitsemän peninkulman saappaat saavuttaakseen meitä enää", huomasi hän sanovansa. Sillä junan vauhti kiihtyi nopeasti ja lehmäpaimenet olivat jo jääneet kauaksi.
Sitten kuuli hän melua takanaan. Käännyttyään ympäri näki hän vangin jättiläismäisen neekeripalvelijan lujien kourien pitelemänä.
"Älä ensinkään rimpuile siinä", sanoi junapalvelija. "Paikalla junasta pois! Sinä olet hevosvaras, jonka nuo pojat olivat ottaneet kiinni. Ellet lähde hyvällä, niin isken nyrkilläni silmäsi sisään."
"Palvelija!"
Josephine oli silmänräpäyksessä hänen luonaan ja kuiskasi kiihkoisesti:
"Minä maksan hänen matkansa."