"Hyvä on, miss", sanoi junapalvelija, "haen junailijan tänne."
Junapalvelijan poistuessa täytyi hänen tunkeutua matkustajajoukon läpi hieman kovakouraisesti. Siinä seisoi myös ruskeatakkinen mies naureskellen. Josephine kuuli hänen huomautuksensa jollekin lähellä seisovalle.
"Tuolla nuorella naisella näyttää olevan rohkeutta panna vakaumuksensa käytäntöön."
Huomautus ei ollut millään tavalla erikoinen, mutta Josephine punastui hämillään, vaikka hänen leukansa näyttäkin sillä hetkellä tavallista peloittavammalta. Ainakinhan hänellä oli rohkeutta pelastaa viattoman ihmisen henki!
Hetkistä myöhemmin kalpeni hän tuntuvasti, sillä hän kuuli junan kolinan vaimentamaa kavionkapsetta ja katsahtaessaan taaksepäin näki hän ratsun kiitävän radan varrella.
Ratsastaja oli mustatukkainen mies. Hän istui mustan hevosen selässä, joka nelisti levottomuutta herättävää vauhtia junaa kohti. Hevonen oli jalojäseninen, voimakas kimo.
Sen silmät loistivat villiä tulta ja peloittava tarmo huokui sen valtavista lihaksista, kun ne väristen poimuilivat kiiltävän karvapeiton alla. Josephinestä näytti eläin jättiläiseltä. Se oli se kesyttämätön välikappale, jonka kohtalo oli lähettänyt hänen jälkeensä särkeäkseen hänen yrityksensä pelastaa kauniin periaatteen turmiosta. Sellaisen vaikutuksen sai hän siitä ja jotakin samanlaista tunsi hän nähdessään ratsastajan.
Mustatukkainen mies oli komea nähtävyys. Hän ratsasti sellaisella tahdolla kuin olisi hän ollut yhtä hevosen kanssa. Ja hän oli niin lähellä, että Josephine saattoi nähdä hänen silmänsä. Hän voi päättää niitten ilmeestä, että mies oli päättänyt voittaa.
Mutta samaa oli Josephine päättänyt. Miehen oli täytynyt huomata taisteluhaasteen hänen silmissään ja lujan päättäväisyyden hänen käytöksessään, sillä hänen huulillaan karehti heikko, iloton hymy. Hän oli nyt muutaman jalan päässä vaunusillasta ja hän heitti toisen jalkansa satulan yli valmistautuen hyppäykseen. Hän piti lujasti ohjaksia toisessa kädessään, toisen ojentuessa ikäänkuin ottamaan vaunun käsiraudasta kiinni.
Josephine väistyi sinnepäin, johon ratsastajan käden ilmeisesti täytyi tarttua. Kahdesti koetti hän ojentaa kättään tarttuakseen käsirautaan, mutta kummallakin kerralla Josephine potkaisi niitä. Ensi kerralla hänen kengänkärkensä sattui rautaan, mutta toisella tunsi hän, että kengän nahka raapaisi lujaan puristunutta nyrkkiä.