Ratsastaja ei enää yrittänyt tavoittaa rautaa, sitte hevonen kompasteli ja jäi jälkeen. Sen outo tie oli epätasainen, täynnä äkkinäisiä syvennyksiä ja vaarallinen, sillä kuiva, tasainen maa oli loppunut ja jatkui myllerrettynä kuin kyntöpelto.
Kimo hiljensi vauhtiaan vaistomaisesti. Vähitellen kasvoi hevosen ja junan välinen matka, kunnes, myöntäen hävinneensä, ratsastaja käänsi hevosensa. Hän kääntyi takaisin satulaansa, veti lakin päästään ja heilauttaen sitä alaspäin kumarsi ivallisesti Josephinelle.
Josephine seisoi vaunusillalla kunnes hevonen ja mies häipyivät pieneksi pisteeksi. Hän hymyili voitonriemuisesti, ja lähti vaunun keskiosaan, niissä hän tapasi junailijan ja Artwellin. Hän maksoi Artwellin matkalipun Laskariin, tuolle puolen Willetiä.
Sitten meni hän, matkustajien katseitten seuraamana omaan osastoonsa turvallisessa tietoisuudessa siitä, että oikeus oli saavuttanut voittonsa.
Kolmas luku.
Josephinen mielessä liikkuivat vain etäisyydet.
Lawsonin karjatalolla oleskelunsa toisen viikon alussa oli hän vielä yhtä syvän ihmetyksen vallassa kuin tulonsa seuraavana aamuna, jolloin hänellä ensi kerran oli tilaisuus tarkastaa sitä uutta maailmaa, johon hän oli tullut.
Kun hän tänä aamuna istui pielukseen nojaten kiikkutuolissa Lawsonin karjatalon suurella ja varjoisalla alakuistilla, oli hän vakuutettu siitä, että etäisyyksiä ei voinut käsittää katselemalla niitä Pullman-vaunun akkunasta. Ei riittänyt vain kulkeminen etäisyyksien läpi niin ja niin monen mailin tuntinopeudella, vaan täytyi niitten oikein antaa niellä itsensä kokonaan.
Hän tunsi itsensä etäisyyksien nielemäksi sikäli kuin nielemisellä saattoi ymmärtää täydelleen saarroksissa olemista.
Hän mietti "atoomin" eri merkityksiä, ihmetellen voisiko hän valita yhden, joka oikein tulkitsisi hänen suhteellista vähäpätöisyyttään siinä jättimäisessä viileydessä, joka levisi kirkkaan, pilvettömän ja hymyilevän taivaan alla.