Mutta joka tapauksessa oli hän tunteva atoomi, sillä vielä viikonkin kuluttua oli pelko se tunne, joka oli hänessä vallitsevin.
Se oli pelkän valtavuuden pelkoa. Luoja oli käsitellyt maailmaansa runsain, tuhlailevin käsin. Oli aivan kuin Hän olisi rajattomilla välimatkoillaan antanut esineille jättimäiset mittasuhteet. Hän oli myös tälle osalle maata antanut sellaiset lujuutta uhkuvat piirteet, että ne näyttivät kestävän kokonaisen iankaikkisuuden. Ja vielä, ikäänkuin Luoja olisi tiennyt rakentavansa erinomaisen taitavasti, oli Hän pannut ilmalle ihmeellisen kuulakkuuden, joka lyhensi suunnattomat välimatkat niin, että silmä saattoi käsittää Hänen työnsä suuruuden.
Etelässä kohotti vuorijono terävät huippunsa, rauhallista, sinertävää taivasta kohti. Vuoret näyttivät läheisiltä, vaikka Betty Lawson oli kertonut hänelle, että niitten juurelle oli vähintäin kolmekymmentä ‘mailia. Josephine oli epäillyt hänen sanojaan, kunnes hänen huomionsa oli kiintynyt välillä olevaan maahan. Ja silloin huomasi hän, että vuoriston ja karjatalon välillä oli ainakin puoli tusinaa eri metsiä — joitten puita hän oli pitänyt pensaina, kunnes Betty oli juhlallisen vakavana kertonut hänelle, että muutamat niistä olivat satojen vuosien ikäisiä poppelimetsiä — ja rajaton, määrä laaksoja, syvänteitä ja kuiluja sekä kukkuloita ja niiden välissä sangen laajoja tasankoja, joilla karjalauma saattoi syödä viikkomääriä. Myöskin näytti Betty hänelle kapeita auringon valossa hopealle hohtavia vöitä, joitten hän vakuutti olevan suuria jokia ja puroja. Ja vielä epätasaisia nyppylöitä, joita Josephine oli luullut suuriksi kallionlohkareiksi, mutta joitten Betty oli sanonut olevan paljasrinteisiä vuoria, jotka kohosivat hämmästyttävään korkeuteen.
Oli kuin olisi katsellut karttaa, jota jokin mestarimaalaaja oli koristanut, karttaa, jonka kaukaisinta reunaa oli hieman kallistettu, jotta se tekisi ylängön vaikutuksen.
Hän ei saanut tätä vaikutelmaa ainoastaan etelään katsoessaan. Se oli sama itään, länteen ja pohjoiseen. Hän oli suunnattoman, lautasen tapaisen ympyrän keskellä, jonka halkaisija oli kuusikymmentä mailia pitkä. Neitseellinen erämaa, sellaisena kuin se Luojan kädestä oli lähtenyt, levisi maili maililta hiljaisena, uinuvana, salaperäisenä ja kauniina, mutta tuhoa ennustavana uhkaavassa karuudessaan sille, joka ei sen salaisuuksia tuntenut.
Hän oli varma siitä, että sillä oli salaisuutensa. Hän tunsi sen seudun hiljaisuudessa. Niitä toivat kuiskivat tuulenhenkäykset, jotka ilmestyivät salaperäisiltä asuinsijoiltaan ja puhalsivat säännöllisesti vasten hänen kasvojaan salviaruohon kirpeän tuoksun kyllästyttäminä.
Betty Lawson oli tullut häntä vastaan Willetiin ja he olivat saapuneet karjatalolle myöhään illalla. Outo tie, jota Betty oli vienyt häntä, oli hänen ajatuksensa mukaan ollut syynä siihen mielen alakuloisuuteen, jota hän oli tuntenut, vaikka ei ollut näyttänyt sitä Bettylle. Ajaessaan karjatalolle sinä iltana oli hän tuntenut astuvansa peikkojen valtakuntaan, jossa vaarat, näkymättöminä ja kammottavina väijyivät joka taholla. Hänestä tuntui kuin hän suistuisi tyhjyyteen.
Aamu ei ollut kartoittanut illan vaikutelmaa. Luonto näytti odottavan, se piti ilkamoiden salaisuutensa itsellään. Ilmassa oli eriskummallinen hiljaisuus, hautova, uhkaava äänettömyys, joka sai hänestä tuntumaan kuin kaikki näkymättömät ja uhkaavat voimat odottaisivat vain aikaansa, odottaisivat kunnes hän varmasti olisi niiden vallassa, ennenkuin ne ilmaisisivat itsensä.
Yksin karjataloakin näytti tuo uhkaava, uinaileva hiljaisuus ympäröivän. Kaikki äänet, sikäli kuin niitä kuuli, kuulostivat teräviltä, repiviltä ja järkyttäviltä. Kun joku liikkui päärakennuksessa, kuului ääni selvästi ulkopuolelle. Jos joku puhui, sai ääni sellaisen kaiun, että hän hätkähti sitä. Jos hevonen hirnahti puolen mailin päässä laitumella, kuului se aivan kuin lähimmän nurkan takaa.
Betty ja kiinalainen kokki olivat ainoat, jotka hänen kanssaan asuivat päärakennuksessa. Mr Lawson ja Bettyn äiti olivat matkustaneet Itään kesänviettoon. Mrs Lawsonin terveys vaati näyttämön vaihdosta.