Josephine oli nähnyt paljonkin lehmäpaimenia. Asumukset ja ruokailuhuoneet sijaitsivat jonkun matkaa päärakennuksesta. Ne olivat ryhmässä pienellä tasaisella kentällä lähellä suurta aitausta, joka sulki sisäänsä osan pientä ja matalaa puroa. Ja Josephine oli huomannut, että rakennusten lähistöllä aina liikkui lehmäpaimenia.
Mutta kertaakaan ei hän ollut ollut kyllin lähellä heitä, voidakseen päättää millaista väkeä he oikeastaan olivat. Hän otaksui, että he olivat samanlaisia kuin ne, jotka hän oli nähnyt silloin kun hän pelasti hevosvarkaan ja hän vakuutti itselleen, ettei hän välittänytkään päästä heitä lähemmä.
Hän näki heidän ratsastavan kotiin, riisuvan hevosensa ja laskevan ne aitaukseen. Hän näki heidän pesevän kasvonsa tinaisessa pesuastiassa, joka oli ruokailuhuoneen ulkoseinällä. Hän kuuli heidän äänensä soinnun, kuuli naurua ja joskus kirouksia. Hän ihmetteli tiesivätkö he, että heidän kirouksensa saattoivat kuulua ja päätteli nopeasti, että jos he olivat samaa lajia kuin ne, jotka hän oli nähnyt matkallaan Willetiin, niin eivät ne siitä välittä.
Hän ei ollut puhunut Bettylle mitään elämyksistään mustatukkaisen miehen kanssa, sillä hänestä tuntui vastenmieliseltä kertoa Bettylle näyttelemäänsä osaa, joka järkyttäisi hänen ystävänsä ennestään saaman vaikutuksen hänen tyynestä itsensähillinnästään, jota Betty niin suuressa määrin oli ihaillut. Myöskin pelkäsi hän, että Bettyn kerkeä huomiokyky keksisi hänen edesottamisessaan vähemmän sankarillista aatteen ajamista, kuin luonnollisen ihmisen vaistomaista halua saada ajetuksi oma tahtonsa läpi. Bettyllä oli rauhallisen tutkiva silmä ja hänellä oli tapana puhua asiansa siinä määrin suoraan, että se usein teki Josephinen levottomaksi.
Sadan viidenkymmenen mailin ajon kestäessä Willetiin ei Josephine ollut nähnyt vapauttamaansa vankia. Hän ei ollut välittänyt puhutella häntä, sillä tämä ei vähimmässäkään määrässä ollut kiinnittänyt hänen mieltään, paitsi siinä, että tyttö tahtoi estää mustatukkaisen miehen hirttämästä häntä.
Mutta tänä aamuna ajatteli Josephine häntä ja tuota mustatukkaista miestä — miltä viimemainittu oli näyttänyt istuessaan tuona päivänä kivellään, silmäillen tarkalla, varmalla ja ivallisella katseellaan matkustajia. Hän oli sinä päivänä tuntenut tuon miehen taistelunhaluisen luonteen, hänen taipumattomuutensa, hänen kylmän, tyynen itsetuntonsa. Hän oli näyttänyt niin varmalta itsestään, hän oli niin täydelleen unohtanut sen tosiasian, että muillakin kuin hänellä itsellään saattoi olla vakaumuksia ja päättäväisyyttä, yhtä varmaa ja lujaa kuin hänenkin. Siinä syy miksi Josephine häntä vihasi.
Hän katseli mietteissään pohjoiseen, mielessään juna, lehmäpaimenet ja mustatukkainen mies, kun hän huomasi jonkun läheisyydessään ja katsahtaessaan taakseen, näki Betty Lawsonin aivan vieressään. Hän oli siinä määrin syventynyt muistoihin, ettei hän ensinkään ollut huomannut Bettyn tuloa. Hän punastui huomatessaan kuinka paljon aikaa hän oli tuhlannut mustatukkaisen miehen muistelemiseen.
"Yhä vain seisot katselemassa näköaloja, Jo. Sinä näyt tekevän sitä aika paljon. Ellen tuntisi sinua niin hyvin, luulisinpä, että odotat jotakin tulevaksi!"
Bettyn ääni soi hieman kiusoittelevalta. Mutta hänen kirkkaissa ruskeissa silmissään kuvastui huolestumista ja miettiväisyyttä. Täytyi haudata ajatuksensa syvälle, jottei Bettyn tutkiva katse niitä keksisi.
Betty oli elämänhaluinen tyttö. Elämän ilmiöt kiinnittivät syvästi hänen mieltään. Hänen päänsä asento ja voimakkaat hartiansa uhkuivat eloa, intoa, suoruutta ja terveyttä.