"Whitman!" huudahti Meeder. Porstuan luona seisova ryhmä jäi odottamaan Whitmanin tuloa. Hän tuli kymmenen jalan päähän kuistilta ja pysäytti hevosensa siihen ja nyt näkivät miehet, että hän oli kalpea kuin aave ja että hän horjahteli hieman satulassa.
Mutta hänen kasvoillaan näkyi pilkallinen hymy.
"Taidatte etsiä Artwelliä, vai kuinka", sanoi hän, naurahtaen lyhyeen.
"Tulitte tänne hieman liian myöhään, pojat.
"Tämä on Les Artwell. Hän on minun omaisuuttani nyt, pojat. Aion viedä hänet kotiin — kotiin, äitinsä luo! Älkää pojat koskeko häneen."
Hänen äänensä soi uhkaavalta ja hän laski oikean kätensä pistoolin perälle vetäen sen puolitiehen ulos. Sitten hän alkoi horjahdella kovasti, lysähti satulan nuppia vasten ja putosi siitä sivuttain tiedottomana, miesten juostessa hänen avukseen, Brannon etummaisena.
Seitsemäskolmatta luku.
Josephine Hamiltonin ollessa Lattimerin karjatalolla hoitamassa Les Artwellia olisi Betty Lawsonilla ollut yllin kyllin aikaa kasvatella suuttumustaan vierastaan kohtaan. Mutta sitä hän ei tehnyt.
Hän karkoitti päättävästi koko riidan ajatuksistaan arvellen, että
Josephine oli heikkona hetkenä erehtynyt ja tuntien hyvin vieraansa
luonteen, odotti hän, että tämä jonakin päivänä ratsastaisi Triangle
L:ään ja sopisi hänen kanssaan.
Mutta Brannonia hän ei helposti voinut saada ajatuksistaan. Luonnollisesti hän mielellään luovutti hänet Josephinelle, jos Brannon kerran piti hänestä enemmän, mutta hän oli varma siitä, ettei hän koskaan tulisi entiselleen sen iskun perästä. Hän vakuutti itselleen uhmaavalla itsetyydytyksellä, ettei hän halunnut itselleen miestä, jonka perässä hänen täytyisi "juosta" ja vaikka hän tavattomasti kaipasi Brannonia, ei hän halunnut häntä, jos hänen täytyisi ilmaista hänelle pitävänsä hänestä.
Mutta huolimatta päätöksestään unehuttaa kaikki, tuntuivat Brannonin etelään lähtöä seuraavat päivät pitkiltä, ikäviltä ja alakuloisilta.