Chong ikävystytti häntä, karjatalo tuntui hänestä synkältä ja vastenmieliseltä. Ulkomaailma teki hänestä pilkkaa, suhtautumalla niin kirkkaan tyynesti ja hymyilevän välinpitämättömästi hänen rinnassaan raivoavaan myrskyyn ja sattuipa silloin tällöin, että hän seisoi suurella kuistilla ja katseli avaralle arolle sumuisen kyynelverhon läpi, purren huuhaan, estääkseen nyyhkytysten esille pääsyn.
Hänen päätöksensä lähteä Willetiin pohjautui vastustamattomaan seuran kaipuuseen tai ainakin haluun nähdä omaan rotuunsa kuuluvia ihmisiä. Chongin hymyilevä naama ja hänen orjamainen ja mielistelevä käytöksensä tympäisi häntä. Hänen oma mielialansa oli liian sotaisa, jotta hän olisi kestänyt Triangle L:n yli laskeutunutta suunnatonta yksinäisyyttä.
Hän otti itse kiinni hevosensa, valjasti ne ajoneuvojensa eteen ja ajoi
Willetiin, saapuen sinne iltamyöhällä.
Heti perillepäästyään huomasi hän, ettei hän vähintäkään ollut halunnut tulla sinne.
Kaupungin unelias ilma tuntui aivan luihin ja ytimiin, sen likaisuus kammotti häntä, sen mökkirähjät kiusasivat häntä ja sen ihmiset herättivät hänessä ivallisia ajatuksia ja viidoin selvisi hänelle, että Brannonia hän kaipasi nähdäkseen eikä suinkaan kaupunkia!
Mutta hän jaksoi kestää Willetiä aamuun saakka. Päivän sarastaessa hän nousi, pukeutui ja laskeutui hotellin rappuja alas.
Hän oli tehnyt yhden ja toisen ostoksen edellisenä iltana ja niitä kuljetti hän nyt alas, viedäkseen ne vajaan, jossa hän asetti ne ajoneuvoihinsa. Hän oli päättänyt lähteä Willettistä heti aamiaisen jälkeen, mutta kulkiessaan hotellin eteisen läpi, näki hän pöydän takana pörröisen ja tihrusilmäisen edeskäyvän kuiskuttelevan tuttavallisesti kahden sangen epäilyttävän näköisen olion kanssa, ja silloin päätti hän uhrata senkin huvin, jonka aamiaisen nauttiminen siellä ehkä tarjosi.
Mutta hän ei hätäillyt, vaan kuormasi ajopelinsä rauhallisesti. Sitten palasi hän maksamaan laskunsa. Seisoessaan pöydän ääressä, näki hän molempien miesten vaihtavan varsin ymmärrettäviä silmäyksiä edeskäyvän kanssa. He näyttivät omituisen huvitetuilta ja heillä näytti selvästi olevan jotakin tiedossaan, joka koski Bettyä. Hänen verensä kuohahti oikeutetusta suuttumuksesta, mutta hän ei ollut huomaavinaan heidän silmäyksiään, vaan maksoi laskunsa ja lähti ulos. Mutta ennenkuin hän ennätti kadulle, kuuli hän toisen miehistä äänekkäästi kuiskaavan:
"Niin — Betty Lawson. Se Idän naikkonen, jonka hän toi mukanaan tänne, on ollut Lattimerin kanssa Lazy L:ssä kokonaisen viikon!" Raaka naurun hohotus, joka seurasi hänen sanojaan, sai vähältä Bettyn hyökkäämään hänen kimppuunsa.
Mutta hän hillitsi itsensä. Hän jatkoi matkaansa ja valjasti hevosensa ja oli oikein iloinen, kun oli jo juottanut ne sekä tuonut ostoksensa aikaisemmin alas. Hän toimi nopeasti, vaikka näennäisesti välinpitämättömänä, sillä hän arvasi että miehet pitivät häntä silmällä. Hän ei kuitenkaan jaksanut pidättää hehkuvaa punaa poskiltaan ja kuulemansa oli häntä siinä määrin kauhistuttanut, että hän olisi mielellään huutanut ääneen saadakseen helpoitusta tuskassaan. Ja ainoastaan kerran puuhaillessaan hevostensa kanssa puhkesi hänen tuskansa sanoiksi, kun hän melkein kyynelten tukahuttamalla äänellä lausui: "Kirottu Lattimer!"