Mutta Betty oli sanonut totuuden! Lattimer antoi paraikaa hänelle näytöksen häikäilemättömyydestään ja oli viemäisiliään juuri hänet vuoristoon! Sinä päivänä, jona hän oli riidellyt Bettyn kanssa muka sen vuoksi, että Betty oli epäillyt hänen sanojaan, oli hän tuntenut ensimmäisen sykähdyttävän ilonsa uudesta riippumattomuudestaan. Hän oli muuttunut Lännen kansalaiseksi ja oli antautunut niille alkuperäisille vaistoilleen, jotka kauan olivat salassa kyteneet hänessä. Hän oli pudistanut päältään entisen ympäristönsä kuluneet ja turmeltuneet kahleet, ja hän oli päistikkaa syöksynyt takaisin luontoon, vapautuakseen sovinnaisuuden ahtaudesta.
Pettymys oli täydellinen ja tuskallinen. Seisoessaan penkereellä katsellen Lattimeria, joka oli pysähtynyt ja katseli häntä miettiväisenä, tunsi hän selvästi, että luonto ei ollut määrännyt häntä täkäläisiin oloihin. Hänen rohkeutensa oli liian raihnainen. Ja häneltä puuttui se sielullinen karskius ja siveellinen voima, jotka olivat tarpeen taistelussa hänen itsepäisiä mielijohteitaan vastaan ja joitten omistaja pystyi myöntämään erehdyksensä. Hän oli ollut väärässä koko ajan, mutta hänellä ei ollut ollut rohkeutta myöntää sitä, ei edes itselleen.
Antaessaan alkuperäisille vaistoilleen vapaan kulun, oli hän luullut vain sovittavansa mielikuvitustaan todellisuuteen. Hän oli henkilökohtaisesti koettanut näytellä osaa, jonka hän sielussaan oli luonut, siinä vakaumuksessa, että hänen oma kaipuunsa luonnonihmisen tilaan ehdottomasti tekisi hänet pystyväksi siihen. Se oli sitä nälkää, jota se tuntee, joka liian syvästi on eläytynyt painetun sanan seikkailumaailmaan.
Mutta hän oli epäonnistunut. Hän oli ollut äärimmäisen itsepäinen. Hän oli ollut eri mieltä Bettyn kanssa ja oli vastustanut Brannonia. Hän o|i joutunut omaksi narrikseen aikoessaan pitää muita narrinaan. Ja nyt oli hänet pettänyt hirviö. Sillä nyt hän tiesi, että Lattimer oli hirviö. Kun Lattimer seisoi siinä katsellen häntä, näki hän hänen huultensa vetäytyvän hymyyn. Ja hymy näytti pohjautuvan siihen tietoon, että Josephine oli ajatellut asiansa selväksi ja alkoi aavistaa, että hän oli hukassa.
Josephinen polvet notkahtelivat hänen katsoessaan Lattimeria. Hän luuli varmasti pyörtyvänsä, kun mies alkoi astua hänen luokseen, hymyillen voitonriemuisena.
"Meillä on vielä pitkä matka edessämme, Miss Hamilton", kertasi hän.
"En tahdo ratsastaa askeltakaan enää teidän kanssanne!" selitti
Josephine.
Hän hämmästyi omaa ääntään, sen särähtävää sointua ja siinä ilmenevää pelkoa, huolimatta siitä, että hän oli vakuutettu siitä, ettei hän peljännyt Lattimeria, vaan tällä hetkellä ainoastaan halveksi häntä sen vuoksi mitä hän Whitmanille oli tehnyt ja minkälaiseksi hän hänet nyt tunsi.
Lattimer naurahti syvällä kurkussaan ja astui nopeasti häntä kohti. Josephine kääntyi ympäri ja koettaen välttää Lattimeria, juoksi toista hevosta kohti, mutta se nousi takajaloilleen ja koetti puraista häntä. Ennenkuin hän ennätti kääntyä toisaalle olivat Lattimerin kädet hänen hartioillaan ja hänen kasvonsa aivan lähellä hänen omiaan. Hän piti häntä niin lujasti sylissään, että hän luuli musertuvansa. Josephine huusi kimeästi ja Lattimer laski hänet irti ja astuen pari askelta taaksepäin jäi katsomaan häntä huvitettu hymy huulillaan.
"Luulenpa, että tulet kanssani, Jo", sanoi hän kevyen tuttavallisesti. "Sinä et ole niin tyhmä, että kuvittelisit minun laskevan sinut käsistäni, kun kerran olin saanut sinut. Ben Whitmanin olisi pitänyt tietää se — senkin hölmö!"