"Artwellko tappoi Callahanin?" Josephineltä oli mennyt pitkä aika, ennenkuin hän käsitti Lattimerin sanojen hämmästyttävän merkityksen. Hän seisoi äänettömänä katsoen Lattimerin kasvoja, joilla kuvastui ilkamoiva ilo. Se todisti Josephinen mielestä, että hän oli puhunut totta.
"Artwell tappoi Callahanin — ja minä autoin häntä", sanoi Josephine vihdoin kauhistuneena. "Hän tappoi Callahanin ja minä luulin, että Brannon oli tehnyt sen. Mitä ihmettä", jatkoi hän sitten, hämmästyksen ilme kasvoillaan ja ääni vaipuen kuiskaukseksi, "sinä aamuna, kuin minä toin Artwellin teidän taloonne, sanoitte te, että Brannon oli väittänyt ampuneensa Callahanin. Jos hän todella sanoi sen, niin hänen täytyi luulla, että minä olin ampunut Callahanin!"
"Niin hän luulikin" sanoi Lattimer. "Hän luuli niin silloin. Myöhemmin on hänen täytynyt päästä totuuden perille."
Syvä katumus, jota vielä lisäsi täydellinen avuttomuuden tunne, valtasi Josephinen. Hän menetti kokonaan itsehillintänsä ja kääntyen Lattimerista poispäin hän itki taasen kiihkeästi.
Viimeinen paljastus, tullen heti sen jälkeen kuin hän oli päässyt selvyyteen Lattimerin todellisesta luonteesta, vei kokonaan hänen voimansa. Hän tunsi Lattimerin lujat käsivarret ympärillään ja taisteli häntä vastaan, vaikka tiesi sen toivottomaksi. Hän kuuli hänen puhuttelevan häntä töykeästi ja tunsi, että häntä kannettiin ja sitten käyden epätoivon vimmalla satulan nuppiin hän tunsi nousevansa ylöspäin.
Yhdesneljättä luku.
Musta kiiti alussa tuulena tasangon yli. Sen vauhti hiljeni vähitellen kun se kierteli muutaman matalan kukkulan juuria, joille alkuvuorista irtautuneita kallionlohkareita oli vierinyt sen tielle. Se kiipesi äkkijyrkkää rinnettä taitavasti kuin kissa ja juoksi sitten vuoren harjannetta pitkän matkaa, syöksyi saccaton-heinää kasvavalle lakeudelle huimaavaa vauhtia, riensi taasen jyrkkää vuorenkuvetta ylös ja poikki toisen ruohokentän saman korkean vuorenhuipun juurella, jolta Josephine edellisenä yönä oli katsellut suureen laaksoon.
Vuoren juurella Brannon hyppäsi satulasta, heitti ohjakset Mustan pään yli ja alkoi nousta rinnettä ylös. Oli puolenpäivän aika ja vaikka hänellä ei ollutkaan mitään keinoa saada tietää tarkalleen millä tunnilla Ben Whitmania oli ammuttu, päätteli hän, että Benilta oli mennyt sangen paljon aikaa päästäkseen Lazy L:ään ja että Lattimerilla siis oli useamman tunnin etumatka.
Ja kuitenkin toivoi Brannon saavuttavansa hänet paljon aikaisemmin kuin hän ehtisi Panya Cacheen, sillä se sijaitsi satakunta mailia etelään Lazy L:stä, tie oli paikoitellen vaikea ja Josephine viivytti suuresti kulkua. Sitäpaitsi ei Lattimer varmaankaan hätäillyt, arvellen, ettei häntä seurattaisi, sillä hän ei saattanut tietää, että Cole Meeder, Starin muut miehet ja Brannon olivat käyneet Lazy L:ssä. Hänen oli myöskin täytynyt otaksua, että hänen kuulansa oli tappanut Whitmanin, sillä muutoin hän, tietäen, että Whitman oli selvillä hänen matkasuunnastaan, olisi ottanut tarkemman selon asiasta. Brannon päätteli myös, että Artwell oli Lattimerin jättäessä hänet niin lähellä kuolemaa, että Lattimer ei enää arvannut ottaa häntä lukuun.
Nousu vuoren huipulle oli pitkä ja vaivalloinen. Brannon pysähtyi sen vuoksi siihen vähäksi aikaa, antaakseen hevosensa hengähtää ja kootakseen itse ajatuksiaan. Sitten hän taas nousi satulaan, laskeutui alla olevaan kuiluun, kulki sen poikki, nousi taas ruohokentälle ja jatkoi matkaansa sen poikki kaukaista nousua kohti, joka muodosti suuren laakson äärimmäisen reunan.