Kahdesti ennen oli Brannon ratsastanut Panya Cacheen. Se oli tapahtunut ennen Satan Lattimerin tuloa suurelle alangolle, kun hän Bettyn isän määräyksestä oli hävittänyt erään sillä puolikunnalla toimineen karjavarasjoukon. Varasjoukko oli harjoittanut ammattiaan Panya Cachen pohjoispuolella ja kahdesti oli Brannonin täytynyt käydä yhtymäpaikassa ennenkuin hän oli saanut varasjoukon kytketyksi. Tässä hommassa olivat koko seudun karjamiehet auliisti häntä auttaneet ja moni ulkopuolinenkin, joka rosvojen vuoksi oli saanut kärsiä, oli siinä mukana.
Brannon tunsi siis tien varsin hyvin. Siitäkin huolimatta olisi hänellä ollut sangen helppo seurata Lattimeria ja Josephineä, sillä heidän jälkensä näkyivät selvästi matkan pehmeillä osilla.
Kahden hevosen jäljet näkyivät selvästi ja se ilmaisi, että Lattimer ei kantanut Josephineä.
Brannon ratsasti nopeasti, mutta varovasti. Säästämällä Mustan voimia, saattoi hän miltei tavoittaa Lattimerin sen päivän kuluessa ja tehdä lopullisen hyökkäyksen vasta illan tullen. Sillä vaikka Lattimer epäilisikin, että häntä seurattaisiin, täytyi hänen kuitenkin pimeän tultua antaa Josephinen levätä. Muussa tapauksessa oli hänen kannettava häntä ja se koituisi hänelle varmaankin kohtalokkaaksi mitä matkan joutumiseen tuli.
Brannon otti aikaansa takaisin päästyään laaksosta. Monta mailia lensi hän tuulena heinää kasvavaa, kaunista tasankoa pitkin ja tultuaan sen reunaan pysähtyi hän etsimään jälkiä. Löydettyään ne pakoitti hän Mustan rapautuneeseen kuivaan joen uomaan, jonka toisella puolella kohosi terävä harjanne.
Tuntia myöhemmin oli hänen taas kiivettävä jyrkkä nousu, joka jo kuului ylängön epäsäännöllisiin rinteisiin ja penkereihin. Vielä tunti, niin oli hän päässyt korkean vuoren harjalle ja jäi siihen Mustansa viereen, tähystellen etelään, auringon ollessa melkein hänen selkänsä takana.
Kaukana, missä harjanne jyrkästi erottautui ympäristöstä, huomasi hän liikettä. Hän odotti, rautaisen kärsivällisesti, kunnes hän näki kaksi pientä pistettä hitaasti tulevan näkyviin — kaksi hevosta ratsastajineen, jotka nousivat nousemistaan, kunnes heidän ääriviivansa selvästi näkyivät taivaanrantaa vasten.
He eivät olleet enempää kuin kolme mailia Brannonista.
Hän hypähti satulaan, hyväili Mustan hikistä kuvetta ja puhui tyynen kylmästi sille: "Luulenpa, että he ovat meidän, neekeri"! Sitten hän lähti ajamaan takaa kaukaisia ratsastajia ja musta hirnahti ja heitteli päätään ilmeisestä tyytyväisyydestä, aivan kuin olisi ollut kyseessä jotakin tavallisesta poikkeavaa.
Kahdesneljättä luku.