Tottumattomana pitkiin ratsastusmatkoihin ja lopen väsyneenä siitä jännityksestä, minkä matkan vaarat olivat aiheuttaneet, oli Josephinen pakko jatkaa kulkuaan. Ja ajatellessaan toivotonta tulevaisuuttaan, itki hän lohduttomasti hevosen laskeutuessa vuoren syrjännettä heinäiselle tasamaalle.
Hän oli menettänyt viimeisetkin rippeet rohkeuttaan. Pitkän, väsyttävän matkansa aikana oli häntä kannustanut salainen toivo, että joku — Brannon tai Betty tai kuka hyvänsä huomaisi hänen katoamisensa ja kiiruhtaisi hänen avukseen. Hän tunsi kyllä, ettei hän ansainnut Brannonin tai Bettyn puolelta sääliä eikä huolenpitoapa hän tiesi, ettei heillä ollut mitään mahdollisuutta tietää mitä hänelle oli tapahtunut sen vuoksi, että hän oli ollut niin salaperäinen. Mutta hän oli sittenkin toivonut — tähän saakka.
Hänestä tuntui nyt kuin olisi hän joutunut autiuden keskipisteeseen, josta ei enää pelastusta voinut olla.
Etäisyyksien kaikkinielevässä kuilussa, joka hänen eteensä avautui, ei näkynyt mitään merkkejä elämästä. Ei mitään muuta kuin vuoria ja laaksoja, tasankoja ja ääretöntä hiljaisuutta sekä taivas, joka teki hänestä pilkkaa korkeassa kirkkaudessaan. Taivaan rannalla häämöttävien, synkkien vuoristojen jäykät piirteet kauhistuttivat häntä — ne näyttivät tietävän hänen vaaranalaisen tilansa ja pysyivät siitä huolimatta niin kylmän välinpitämättöminä.
Kaikki, minkä hän näki, teki häneen sen vaikutuksen. Ei mikään estänyt heidän etenemistään. Mikä tapaturma hyvänsä olisi Josephinesta ollut tervetullut, kun se vaan olisi viivyttänyt matkaa. Hän olisi tarttunut siihen kuin hukkuva oljenkorteen. Hän uskoi, että hän olisi siunannut sitä kallionlohkaretta, joka olisi aiheuttanut jonkun hevosen jalan katkeamisen.
Mutta mitään ei tapahtunut. He eivät olleet ratsastaneet nopeasti, mutta he olivat olleet koko ajan liikkeessä ja hän tiesi, että se paikka, jossa Ben Whitman oli ammuttu, oli jo monen mailin takana.
Lattimer ei puhunut monta sanaa. Kun Josephine oli tointunut tainnostilastaan kohta sen jälkeen kun Lattimer oli nostanut hänet satulaan, huomasi hän että Lattimer talutti hänen hevostaan ja että hänen jalkansa olivat sidotut jalustimiin. Myöhemmin, heidän kuljettuaan jo monta mailia, irroitti Lattimer hänen jalkansa hymyillen merkitsevästi, sillä hän oli nyt varma siitä, ettei Josephine enää yrittäisi yksin palata kulkemaansa tietä.
Sen jälkeen ohjasi Josephine itse hevostaan.
Ja nyt, kun hän johti hevostaan rinnettä alas, kuoli hänen toivonsa kokonaan ja hän puhkesi itkuun. Lattimer ratsasti hänen luokseen ja pani toisen kätensä hänen olkapäälleen.
"Väsynyt, vai?" sanoi hän.