Josephine ei oikein tiennyt, pilkkasiko hän häntä tahallaan vai eikö hän ymmärtänyt mitään. Mutta hän ei siitä välittänytkään. Hän ei enää välittänyt mitä hänelle tapahtui. Eikä hän siis vastustanut vähääkään, kun Lattimer nosti hänet satulasta, sanoen hänelle matalalla äänellä, että heidän tuli levätä vähän aikaa. Kun Lattimer jätti hänet huolehtiakseen hevosista, istahti Josephine nääntyneenä jaloissaan olevaan heinään ja katseli tylsänä ympäristöään.
Heinäinen kenttä oli aivan pieni. Hänen oikealla ja vasemmalla puolellaan oli vuosituhansien hiekkamyrskyjen kuluttamia ja kiillottamia laavakenttiä. Hänen takanaan oli se harjanne, jonka yli he juuri olivat tulleet ja muutaman sadan jalan päässä hänen edessään kohosivat syvän kuilun rikkinäiset seinämät ja sen pohjalla syvä hiekka elottomana ja sileänä. Ja sen takana oli autio erämaa.
Kuinka kauan hän siinä oli istunut ja taistellut epätoivonsa kanssa, sitä hän ei tiennyt. Mutta arvatenkaan ei kovin kauan, sillä kun hän taas katsahti Lattimeriin, ei tämä ollutkaan riisunut satulaa hevosilta, vaikka hän oli ollut niissä puuhissa silloin kun Josephine oli kääntynyt katselemaan ympäristöään.
Hän näki Lattimerin hätkähtävän ja kuuli hänen huudahtavan jotakin. Seuratessaan silmillään Lattimerin katseen suuntaa näki Josephine ratsumiehen tulevan esille kuilun eteläpuolella ja ratsastavan nopeasti heitä kohden.
Se oli Denver. Hän oli ilmestynyt kuin näky. Mutta Josephine tiesi, että hän olisi saattanut ratsastaa heitä kohti tuntikausia heidän tietämättään mitään hänestä. Sillä se, joka tahtoi kulkea salassa, saattoi menestyksellä käyttää hyväkseen niitä kukkuloita, laaksoja, kallioita ja syvänteitä, joita seutu oli täynnään. Ja hän tiesi myös, että Denver ei olisi näyttäytynyt jos hän vain oli huomannut heidät, ennenkuin hän oli varma heidän henkilöllisyydestään. Se kuului miehen luonteenominaisuuksiin.
Lattimer tervehti Denveriä iloisesti, mutta tämä ei vastannut samalla tavalla. Kun hän saapui heidän luokseen pysäytti hän hevosensa parin jalan päähän Lattimerista ja silmät kiihkosta palaen ja kasvot julman näköisenä kysyi hän käheästi: "Kuka seuraa sinun jälkiäsi, Lattimer?"
Josephine näki Lattimerin kalpenevan. Oli selvä, että hänen mielessään oli väikkynyt ajatus takaa-ajon mahdollisuudesta, sillä sen sijaan, että hän olisi vastannut Denverin kysymykseen, juoksi hän harjanteelle, jonka yli he juuri olivat ratsastaneet, heittäytyi vatsalleen ja tähysteli harjanteen toiselle puolelle. Hän viipyi siinä vain silmänräpäyksen, sitten hän juoksi takaisin hevosensa selässä istuvan Denverin luo.
"Brannon!"
Hänen huudahduksessaan oli pelkoa ja pelko kuvastui selvästi hänen kasvoissaankin. Denverin kasvot kalpenivat myös, huolimatta ruskettumasta ja tomusta.
"Nyt on helvetti tulessa!" huudahti Denver. "Meidän kohtalomme ratkaistaan nyt."