Ja kuitenkin loistivat hänen silmänsä ihastuksesta, sillä näky oli majesteetillisen kaunis. New Yorkista lähdettyään ei hän ollut nähnyt mitään siihen verrattavaa. Hän painoi kasvonsa ruutua vasten ja katseli innokkaana ilmiötä.
Vähän myöhemmin kaikui hänen korviinsa yksityisiä, kaukaisia ääniä, jotka suljettujen ovien läpi kuuluivat vaimennettuina — askeleita, ihmisääniä, vasaran kumahtelua metallia vastaan, koneesta tulevan höyryn pihinää ja ovien pauketta.
Mutta hän ihaili yhä harsoverhoa. Hän huomasi, että sen värit hitaasti vaihtuivat. Kullanväriset soihdut loimusivat kilpaa kimallelevien läikkien kanssa nousten ja laskien, suurentuen ja pienentyen keskeymättömässä liikkeessä ja värit olivat niin sopusointuisia ja herkullisia, että ne olisivat kelvanneet parhaimman taiteilijamestarin kankaalle kiinnitettäviksi. Hän ei huomannut katselleensa sitä kylliksi, ennenkuin hän näki erään häpeämättömän näköisen miehen röyhkeästi katselevan häntä radan viereltä aivan hänen akkunansa alla. Kostonhimoisena veti hän uutimen akkunan eteen ja harmin tuli leimahti hänen silmissään.
Ollen kahdenvaiheella kutsuako junapalvelijan luokseen, tiedustellakseen pysähtymisen syytä, seisoi hän hetkistä myöhemmin kehystetyn peilin ääressä ja järjesteli muutamia vallattomia kiharoita tummanruskeassa, runsaassa tukassaan, jota hänen naisystävänsä Idän yliopistossa aina olivat kadehtineet.
Peilistä kuvastuivat hämmästyttävän sievät kasvot. Leuka saattoi ehkä näyttää hieman pelottavalta sille, joka ei kyllin kauan ollut häntä tarkannut huomatakseen hänen somat huulensa, joissa piili ilmeinen, ankaran siveellisyyden vartioima leikillisyys. Hänen jättämänsä vaikutus oli pikemmin henkistä kuin ruumiillista laatua.
Vaikka hän epäilemättä oli tietoinen viehättäväisyydestään, ei hänen kirkkaissa, ilmeikkäissä silmissään ollut rahtuakaan turhamaisuutta hänen katsoessaan kuvaansa peilissä. Näytti siltä, kuin hän ei olisi antanut yksinomaan ruumiillisen kauneuden pettää itseään. Hänen harkitsevat silmänsä tunkivat syvälle, ikäänkuin etsien sielua, joka henkevöittää ruumiin.
Hetken perästä kääntyi hän taas akkunaan. Häpeemättömän näköinen mies oli mennyt. Hän nosti uutimen ja katseli taas moniväristä verhoa, joka näytti riippuvan junan ja kaukaisen taivaanrannan välillä.
Hän näki matkustajien kulkevan ohi akkunan — miehiä ja naisia. He olivat menossa junan takaosaan päin. Muutamat juttelivat ja nauroivat, mutta hän huomasi, että kaikki olivat kiihtyneitä. Eräs mies, joka kiirehti akkunan ohi, otti kaulastaan valkoisen tärkkikauluksen. Hän työnsi sen taskuunsa ja pyyhki hikeä kasvoiltaan jo ennestään kostealla nenäliinalla.
Miehen näkeminen herätti Josephinessä tietoisuuden siitä, että hänen osastonsa oli hyvin kuuma. Hän avasi parhaaksi oven kohdatakseen kahden miehen katseet, heidän kiiruhtaessaan käytävää pitkin puhuen ja nauraen. Heidän silmistään näki, että he olivat poikamaisesti huvitettuja siitä asiasta, joka hoputti heitä rientämään. "Lehmäpaimenia", kuuli hän toisen heistä sanovan heidän sivuuttaessaan hänen osastonsa oven. Hänestä tuntui kuin mies olisi kohdistanut sanansa hänelle jonkinlaisena personattomana huomautuksena, että hän oli keksinyt jotakin, joka saattoi kiinnittää hänenkin mieltään.
Oliko sitten lehmäpaimen hänestä mielenkiintoinen. Tuskin. Hän otaksui luonnollisesti näkevänsä paljonkin lehmäpaimenia, tultuaan matkansa päämäärään, Betty Lawsonin karjatalolle, joka Bettyn kirjeistä saadun vaikutelman mukaan sijaitsi jossakin Willetin takana olevissa koskemattomissa erämaissa. Mutta mitään mielenkiintoa hän tuskin oli huomannut —