"Ethän luule, että he todella aikovat hirttää hänet?" kuuli hän äskeisen äänen kysyvän käytävällä. "Se ei näytä —"
Oven sulkeminen tukahdutti lopun äänestä, mutta miehen sanojen merkitys kiusasi Josephineä siinä määrin, että hän asettui ovelleen jäykän näköisenä kuulostamaan.
Hetkeksi jäi hän siihen seisomaan, hämmästyneenä, epätietoisena, mielessään toistaen kuulemiaan sanoja "lehmäpaimenet" ja "hirttää." Ne tuntuivat hänestä vakuuttavilta, sillä sanat olivat jollakin tavalla yhteydessä keskenään ja hän muisti, että Bettyn kirjeessä kerran oli viitattu lynkkaukseen, vaikkei hän varsinaisesti voinut palauttaa mieleensä, miksi hän sen oli maininnut. Joka tapauksessa oli kirjeen lukeminen aiheuttanut hänessä jonkinlaisen loukkaantumisen tunteen, vaikka hän jo ennenkin oli tiennyt, että sellaisia asioita kuin lynkkaus, tapahtui Lännessä. Ero oli siinä, että tiedon tullessa suoraan Bettyltä, sanat näyttivät saavan läheisemmän ja samalla surullisemman sävyn, kuin miltä ne tuntuivat sanomalehtien lyhyissä sähkösanomissa.
Tuntui uskomattomalta, että sellaista saattoi tapahtua Amerikassa, että sellainen tapahtuma voi sattua juuri nyt, aivan hänen lähettyvillään. Ja kuitenkin, ajatellessaan sen seudun julmaa ulkonäköä, jonka läpi hänen junansa oli kulkenut viime päivät, ja kun hän muisteli niitä suunnattomia taipaleita, jotka jäivät kaupunkien välille, toinen toisensa perässä, ja itse kaupunkien tyhjänpäiväistä asua, tuntui hänestä olevan ilmeistä, että paljon sellaista saattoi näillä mailla tapahtua, josta yleensä tunnustettu laki ei voinut tietää mitään.
Hän huomasi, että syntyi uusi hiljaisuus, mutta se oli syvempi ja jollakin tavalla juhlallisempi kuin äskeinen, muutamia minuutteja sitten junan pysähtymisestä aiheutunut. Hiljaisuus vaunussa näytti tulleen merkillisenä enteenä, aivan kuin se, joka käy uhkaavan ja odotetun onnettomuuden edellä. Ja nyt hän tiesi mitä matkustajien kiiruhtaminen junan peräpuoleen merkitsi.
Hän pani päähänsä Bettyn käytettäväksi suositteleman huopahatun, pukeutui kepeään matkatakkiinsa, paiskasi osaston oven kiinni ja kiiruhti vaunun rappuja alas.
Näytti siltä kuin hän olisi ollut viimeinen junasta poistuja, sillä hänen perässään ei tullut ketään ja kaikkinielevä hiljaisuus korosti hänen liikkeittensä kuulumista hänen astuessaan vaunusta rataviereen.
Hänet valtasi outo kiihko, joka pohjautui pelonsekaiseen uteliaisuuteen ja vastenmielisyyteen tulla todistajaksi tapahtumaan, joka tulisi julkisuuteen, mutta hän kiiruhti junan takaosaa kohti, jonne hän näki muittenkin matkustajien kokoontuvan.
Ei kukaan näyttänyt huomaavan häntä, kun hän yhtyi muuhun joukkoon ja hän livahti sopivaan väliin ja tunki eteenpäin kunnes oli tilaisuudessa näkemään, mikä oli saanut matkustajien mielenkiinnon heräämään.
Siinä oli monta mielenkiintoista esinettä. Seitsemän kappaletta, ollaksemme tarkkoja. Noista seitsemästä oli kuusi lehmäpaimenia. Siitä ei saattanut olla epäilystä. Sillä vaikkei Josephine koskaan ollut nähnyt lehmäpaimenta, tunsi hän, ettei hän voinut erehtyä.