He olivat ryhmässä rautatien vieressä olevalla pienellä kentällä, noin pari, kolmekymmentä jalkaa viimeisestä vaunusta ja oli selvää, että he olivat olleet siinä jo ennen junan pysähtymistä, sillä Josephine huomasi lähellä nuotion hiipuvan hiilloksen, josta vielä savu laiskasti tuprusi. Siellä täällä, hajallaan, oli satuloita ja peittoja. Vähän matkan päässä oli useita hevosia, jotka söivät vihreänruskeaa nurmea.
Josephinelle olivat satulat, peitot ja hevoset merkityksettömiä seikkoja. Hän näki ne, mutta hänen mielenkiintonsa oli kokonaan ja lopullisesti keskittynyt lehmäpaimeniin, sillä heistä piti tulla päähenkilöt siinä murhenäytelmässä, jonka hän hengessään oli nähnyt sinä silmänräpäyksenä, jona hän oli kuullut noitten kahden miehen keskustelun junasillalla.
Hän tarkasti heitä innokkaasti, kiihkeästi, paheksui heitä yhtä paljon kutakin, selvästi osoittaen vastustavansa heitä ja halveksijansa heitä aivan yli hyveellisyyden määräysten.
Eräs aivan lähellä häntä seisova nainen puheli kookkaalle miehelle, joka oli puettu ruskeaan, pehmeään takkiin, matkalakkiin, ryppyisiin housuihin sekä tohveleihin ja jolla oli lihavat, sileät kasvot ja pilkalliset, itsekylläiset silmät ja jonka huulet hyväilivät paksua sikaria.
"Eivätkös he ole runollisen näköisiä?", huomautti nainen.
"Hm, hm", röhki mies epäillen. "Saa nähdä — ehkäpä. Riippuu asianhaaroista."
Josephine ei kuunnellut hänen selvityksiään "asianhaaroista." Hänen mielestään lehmäpaimenet näyttivät kertakaikkiaan roistomaisilta. Hän ei voinut ajatella, että runollisuus saattoi viihtyä pistoolien mustien naamioitten takana eikä niitten matalalla riippuvissa koteloissa, ei hän myöskään voinut kuvitella, että heidän rohkeitten, häikäilemättömien kasvojensa taakse saattaisi kätkeytyä sitä, johon miestä puhutteleva nainen viittasi.
Sillä Josephinen valtasi ennakkoluulo. Miehen vaununkäytävässä lausumat sanat "luuletko heidän todella hirttävän hänet" olivat etukäteen luoneet mielikuvan, joka oli täydessä ristiriidassa niitten opetusten kanssa, joihin hänet koko elämänsä aikana oli totutettu — mielipiteitä, jotka jyrkästi paheksuivat kansanjoukon harjoittamaa väkivaltaa. Ja jokainen teloitustapaus, joka ei ollut lain mukaan toimitettu, oli näinollen vääjäämättömästi laiton teko.
Josephine oli vakuutettu siitä, että nyt kyseessä oleva hirttäminen oli laiton. Hän ei epäillyt, että hirttäminen tapahtuisi, sillä sillä aikaa kun tuo suuri ruskeatakkinen mies puhui, olivat hänen silmänsä löytäneet todennäköisen uhrin.
Tämä istui pienellä kummulla lehmäpaimenten takana. Hän oli lakitta ja takitta. Hänen tukkansa oli epäjärjestyksessä ja hänen otsassaan oli haava, josta vuotanut veri oli hyytynyt. Hänen likaiset kasvonsa ja pitkä parransänkensä tekivät hänestä roiston näköisen. Hänen kätensä olivat sidotut selän taakse ja vaikka hän irvisteli häijynilmeisesti matkustajajoukon kyselyihin, tunsi Josephine häntä kohtaan todellista ja syvää myötätuntoa. Hän oli varma siitä, ettei vanki voinut olla yli kahdenkymmenen — viisikolmatta korkeintaan. Varmaankaan ei vanhempi. Ja kuitenkin odottaa tuossa sellaista loppua! Ja ehkä aivan viattomana! Keitä ne miehet olivat, jotka rohkenivat tuomita hänet — tuomita sivuuttamalla lailliset muodot?