Karkeatekoinen tähti oli poltettu sen lanteelle, osoittaen, että se kuului Callahanille.
Loukkaantunut jalka selitti Callahanin paluun karjatalolle. Hän oli ilmeisesti tullut pyytämään tervettä hevosta itselleen.
Brannon talutti hevosen talliin, aikoen kohta palata takaisin hoitamaan sen jalkaa. Saapuessaan seurusteluhuoneeseen vievälle ovelle, näki hän Josephinen istuvan leposohvan reunalla. Hän nojasi suorin käsin leposohvaan ja tuijotti avonaiseen oveen päin.
Hän oli ilmeisesti juuri tullut tajuihinsa ja mietti mitä oli tapahtunut.
Nostaessaan katseensa Brannoniin, oli hänen silmissään hurja ilme ja hän värisi kysyessään hiljaisella, vapisevalla äänellä:
"Onko hän kuollut?"
Brannonin synkkä pään nyökkäys pani hänet peittämään kasvonsa käsillään ja sitten istui hän ääneti huojutellen ruumistaan edes takaisin.
Brannonin tuli häntä sääli, mutta hän ei voinut tehdä mitään. Tappaessaan Callahanin oli hän syvästi loukannut sitä aatetta, jonka asianajajana hän itse niin voimakkaasti esiintyi. Monta vuotta kuluisi, ennenkuin hän voisi unhottaa tämänöisen kokemuksensa. Hänen tekonsa tulisi yötäpäivää kiusaamaan häntä, lukemattomia kertoja tulisi hän ajatuksissaan eläneeksi tämän öisen murhenäytelmän ja katumus toisi mukanaan välttämättömän henkisen murtumiseen.
Armeliaisuus Josephineä kohtaan ja kokemuksesta johtuva viisaus kertoi Brannonille, että paras menettely tässä tapauksessa oli vaikeneminen. Ja sen vuoksi ei hän sanonut mitään mennessään suuren pöydän luo, jolle hän, tutkittuaan aseen, oli pannut sen. Hän nosti sen siitä ja pujotti sen takkinsa alle siinä pelossa, että Josephine saattaisi tulla hysteeriseksi, jos hän näkisi sen.
Hän seisoi siinä pitkän aikaa katsellen Josephineä ja rypistäen kulmiaan tuimasti, kun ei keksinyt mitään keinoa, millä lievittää sitä kauheaa surua, joka suonenvedontapaisesti puistatti tytön hartioita. Hän istui siinä, säälittävänä pikku olentona, hentona ja voimattomana, kaikki sotaisuus kadonneena, koettaen irtaantua omista kauhistuttavista ajatuksistaan. Brannon olisi maksanut paljon, jos hän olisi voinut ottaa syyn Callahanin taposta päälleen. Mutta vaikka hän olisikin tehnyt sen, ei Josephine kuitenkaan olisi vapautunut ajatuksistaan.