Neljästoista luku.
Huoneensa akkunasta toisessa kerroksessa oli Josephine nähnyt Starin miesten saapuvan. Hän oli nähnyt heidät jo heidän ollessaan kaukana karjatalolta, mutta hän ei ollut erottanut Brannonia pitkän, tuiman näköisen miehen rinnalla ennenkuin he olivat aivan lähellä. Josephine ei ollut varma, että he olivat Starin miehiä, ennenkuin he tulivat hänen akkunansa kohdalle ja hän näki suuren, karkeatekoisen polttomerkin heidän hevostensa lautasilla. Silloin hän vetäytyi pelästyneenä akkunasta ja jäi seisomaan, kädet lujasti puristettuina rintaansa vasten, hengittäen kiihkeästi ja peläten, että murhenäytelmä ei vielä loppuisikaan.
Koko yön oli hän maannut valveilla, ollen huolissaan Brannonista ja ihmetellen hänen raudanlujaa tunteittensa hillitsemistaitoa. Varmaankin oli Brannon, katsoessaan murhatekonsa jälkeen häneen tuntenut syvää katumusta, mutta hänen kasvoistaan ei voinut huomata vähintäkään liikutuksen merkkiä. Hän oli ollut yhtä jäätävän rauhallinen kuin jos hän olisi ollut suuressa seurusteluhuoneessa tavallisella vieraskäynnillä.
Josephine oli varma siitä, että Brannon oli tappanut Callahanin, vaikka hän ei tiennyt mitään heidän välillään vallinneesta epäsovusta. Kaikki asianhaarat viittasivat siihen, että Brannon oli murhaaja. Ei kukaan muu kuin Brannon voinut tappaa Callahania, sillä paitsi häntä itseään ja Brannonia ei ketään muuta ollut mailien ulottuvilla karjatalolta. Kun Brannon lähti hänen luotaan, jätettyään Denverin pistoolin omansa viereen pöydälle, oli levottomuus Brannonin vuoksi pakoittanut Josephinen suuren huoneen akkunasta seuraamaan hänen liikkeitään. Hän oli silloin pannut merkille hänen oudon varovaisen kulkunsa, hänen mennessään päärakennukselta omalle asunnolleen ulottuvan tantereen poikki ja hän oli nähnyt Denverin ratsastavan kuunvalossa etelään.
Perästäpäin oli Josephine mennyt keittiöön hautomaan silmiään kylmällä vedellä. Hän oli kuullut laukauksen, joka tappoi Callahanin ja hetken kauhistuttavan epätietoisuuden perästä oli hän pakoittanut itsensä menemään suureen huoneeseen, jossa hän oli ottanut käteensä Denverin pistoolin. Hän oli seisonut ovella vain hetkisen, kun Brannon ilmestyi paikalle, pistooli kädessä. Kun Josephine oli ottanut Denverin aseen pöydältä, oli hän huomannut, että Brannonin ase oli poissa.
Kaikki muut sen päivän tapaukset olivat Josephinen ajatuksissa jääneet varjoon sen muiston rinnalla, joka hänelle oli jäänyt Brannonin välinpitämättömyydestä murhaan nähden. Hän ei ollut sanonut sanaakaan, ei ainoatakaan selittävää sanaa. Jo hänen suhtautumisensa siihen oli osoittanut, että hän ei aikonutkaan selittää tekoaan. Se oli taas esimerkki hänen omahyväisestä halveksivasta käytöksestään Josephineä kohtaan.
Kun Starin miehet ratsastivat päärakennuksen ohi, laskeutui Josephine rappuja alas ja juoksi suuren huoneen läntiseen akkunaan ja näki sieltä, kun miehet hyppäsivät satulasta ja katosivat näkyvistä, ilmeisesti he olivat menneet Brannonin asuntoon.
Hän odotti ihmetellen. Hänen puolinaisiin arveluihinsa Starin miesten käynnin merkityksestä ei tullut vastausta. Hänestä tuntui, että Brannonilla täytyi olla täysi syy tappaa Callahan, sillä muutoin hän ei olisi uskaltanut tuoda Starin miehiä asuntoonsa katsomaan ruumista.
Tai ehkä Brannon oli valehdellut! Ehkäpä hän oli syyttänyt jotakin muuta henkilöä murhasta. Ehkä oli hän tavanmukaisella välinpitämättömyydellään toisten mielipiteistä, ylemmyyden ja voiman tietoisuudessaan, kieltänyt tietävänsä koko rikoksesta mitään!
Josephine tiesi, että Starin miehet kuulustelisivat häntä. Hänen tietoonsa viranomaisten tavallisesta menettelystä murhatapauksissa (jotka hän oli oppinut sanomalehtien palstoilta) sisältyi myös muisto kaikkien todistajien kiusallisista kuulusteluista. Jos Starin miehet tiedustelisivat häneltä asiaa, voisiko hän todistaa Brannonia vastaan?