Hoputtaen Chesterfieldiä eteenpäin, vaikkakin niin hitaasti, että mies olisi kävellyt nopeammin, katsahti Josephine taakseen Artwelliin.
Tämä oli menettänyt tajuntansa, mutta Josephinellä ei ollut rohkeutta päättää, johtuiko se väsymyksestä vaiko haavasta vuotaneen veren menetyksen vuoksi. Riitti hänen mielestään, kun hän oli tuonut Artwellin Lattimerin karjatalon näkyville, ilman että hän oli pudonnut satulasta. Josephine tiesi, ettei hän enää saattaisi koskea Artwelliin ja sen vuoksi oli hän ajanut niin hitaasti, vaikka se olikin koskenut hänen jännittyneeseen hermostoonsa. Sillä ei ollut epäilystäkään, että Josephine hitaasti kulkemalla oli pelastunut siitä kauhistuttavasta mahdollisuudesta, että Artwell olisi pudonnut hevosen selästä.
Hän oli vakuutettu siitä, ettei hän enää olisi pystynyt auttamaan miestä takaisin satulaan, sillä hän ei olisi voinut sormin koskea häneen. Miten Artwell yleensä oli tuon viidentoista mailin matkan onnistunut pysymään satulassa, ei Josephine käsittänyt, vaan arveli sen tapahtuneen aivan vaistomaisesti, tottumuksesta.
Josephine itse oli kuoleman väsynyt. Aaveitten ja kyöpelien aikana, jolloin ei yö vielä ollut loppunut eikä päivä alkanut, oli hän ratsastanut eteenpäin tietämättä suunnasta mitään. Mutta ensi valolla huomasi hän epäselvän polun, jota Chesterfieldin oli täytynyt seurata joko sitten vaistonsa tai tuntemuksensa mukaan. Nythän sillä ei enää ollut väliä, miten se oli tapahtunut, sillä hän oli miltei perillä.
Ohjatessaan Chesterfieldiä pientä alamäkeä, joka vei sille kentälle, jossa rakennukset nyt olivat aivan lähellä, huomasi hän, ettei Artwell enää ollut tiedoton, sillä hän mutisi sanoja, jotka alussa olivat käsittämättömiä, mutta joista Josephine lopulla pääsi selvyyteen.
"Selväjärkinen — hänellä on oikea suunta — en olisi pystynyt yksin — arvatenkin olin tiedoton — en koskaan ole tehnyt näin pitkää matkaa, mitä — ei kukaan nainen —"
Sitten sanat taas hukkuivat kuulumattomiin ja Josephine kirkaisi kauhusta, nähdessään hänen, juuri heidän saapuessaan kentälle, horjahtavan sivulle ja putoavan raskaasti pitkään heinään hevosen viereen.
Taas hän kirkaisi ja jäi avuttomana istumaan satulaan, nähdessään Artwellin hervottomana ja kädet levällään makaavan maassa. Artwellista ei enää ollut matkan jatkajaksi.
Josephine hyppäsi satulasta ja epätoivoisesti koettaen hillitä kiihtyneitä hermojaan, hän päätti mennä Artwellin luo, huolimatta hirvittävästä pelostaan, joka hänet oli vallannut. Silloin kuuli hän huudon ja näki hevosmiehen ratsastavan rakennusryhmältä päin.
Josephinen oli täytynyt silloin pyörtyä, sillä kun hän taas heräsi tietoisuuteen siitä, mitä hänen ympärillään tapahtui, huomasi hän istuvansa suuressa nojatuolissa kuistilla ja näki kookkaan miehen seisovan kymmenen askeleen päässä, ja katselevan häntä äänettömänä.