Millainen merirosvo hän olisikaan ollut! Sittenkään ei Josephine uskonut, että hän olisi ollut merirosvo. "Herrasmies", oli ehkä sittenkin sopivampi nimitys hänelle, vaikka siihen olisi ollut lisättäväkin "kerskaileva." Sillä huolimatta siitä, että Lattimer ilmeisesti oli rohkean häikäilemätön luonne, joskaan Josephine ei osannut sitä tarkemmin määritellä, oli hänen silmissään ystävällistä suhtautumista kanssaihmisiin, jotakin myöntyväisyyttä, vaikka nämä ominaisuudet olivatkin jossain määrin ristiriidassa hänen viekkaan ja hävyttömän olemuksensa kanssa.
Ruumiiltaan näytti hän harjoittamattomalta atleetilta. Sillä hänen villapaitansa alla paisuttelivat valtavat lihakset hänen vaatteitaan, varsinkin hartioin seuduilla, ja kauluksen alta, joka oli huolettomasti jäänyt auki, näkyi voimakas kaula, terveenä ja tukevana ja pronssinkarvaiseksi paahdettuna.
Joukko rasvaa oli erääntynyt keskukseen, mutta ei kuitenkaan niin paljon, että se olisi häirinnyt ruumiin yleistä sopusuhtaisuutta ja Josephine huomasi että hän, huolimatta tuosta pienestä liikarasvasta oli notkea ja joustava kuin juoksija.
Hän oli lakitta päin. Lakki oli viereisellä tuolilla rutistuneena. Hänen päänsä oli kaunismuotoinen ja hänen lyhyeksi leikattu tumma tukkansa oli miehekäs ja kiiltävä. Hänen kauniilla valkoisella otsallaan riippui muutamia hien suoristansa hiuksia. Josephine ajatteli, että se oli yksi syy, jonka vuoksi hän oli päättänyt, että Lattimer oli häikäilemättömän välinpitämätön. Sivistynyt ja huolellinen mies olisi pyyhkäissyt hiukset hikineen päivineen otsaltaan naisen seurassa.
Loput hänen häikäilemättömyydestään kuvastui hänen silmissään, suun viivoissa ja hänen voimakkaassa leuassaan.
Josephine saattoi ymmärtää miksi Bettyn sanoissa "hän on mies" oli niin paljon kunnioitusta.
Mutta Lattimerin miehekkyys ei ollut hyökkäävää laatua. Se oli viekkautta, joka ilmaisi itsensä juuri siinä, että hän pystyi sitä ovelasti hallitsemaan. Josephinestä näytti kuin Lattimer olisi tiennyt olevansa äärimmäisen miehinen, mutta ettei tuo tietoisuus sukupuolestaan vähääkään näkynyt hänen silmissään.
Huomatessaan, ettei Josephinellä ollut vähääkään aikomusta lähteä tuolistaan, nosti Lattimer toisen tuolin vastapäätä häntä ja istuutui siihen.
"Te olette ennenkin tavannut Artwellin", sanoi hän. "Olen kuullut siitä. Tehän kerrassaan sotkitte Brannonin suunnitelman siellä, eikö niin?" Hänen silmänsä loistivat syvää leikillistä hyväksymistä Josephinen toimiin nähden hänen vastustaessaan Brannonia.
"En tahtonut, että Brannon olisi hirttänyt viattoman miehen", selitti
Josephine.