"Artwell oli siis viaton? Te tiesitte sen siis, arvatenkin?"
"Hän — hän näytti viattomalta. Sitäpaitsi, hänhän oli niin nuori, liian nuori kuollakseen hevosvarkauden tähden — jos hän mahdollisesti oli tehnyt sen."
"Hm. Teräs Brannon vie kyllä tahtonsa perille lopultakin. Ei mikään pysty pidättämään häntä, kun hän kerran tarttuu asiaan. 'Teräs' sopii hänelle erinomaisesti. Oletteko tekin sen huomannut?"
"Luulen, että se on vain itsepäisyyttä."
"Niin, te ajattelette niin, silloin kun te ja hän olette vastakkain tietysti. Mutta Brannon ei ole taipumaton. Jos te olette oikeassa, niin hän ei pane vastaan ja jos hän on väärässä, niin hän myöntää sen."
Josephinellä ei ollut mitään sanottavaa tähän väitteeseen, joten hän vaikeni ja katseli laajalle alangolle, jossa näkyi kimmeltävä joen pinta ja sen takana matalat vuoret aivan alangon rajoilla.
Mutta nyt hän alkoi tulla levottomaksi sen huomion johdosta, että hänen täytyi tehdä erinäisiä selvityksiä matkastaan palattuaan Triangle L:ään. Oli selvää, että häntä kaivattaisiin, samoin kuin Chesterfieldiä ja sitä hevosta, jolla Artwell oli ratsastanut. Hän mietti harmillista asemaa, johon hän oli itsensä saattanut. Joko hänen täytyy tehdä tiliä yöllisistä toimistaan Bettylle taikka sitten valehdella, jonka hän luonnollisesti aikoikin tehdä, estääkseen Brannonia ratsastamasta suoraapäätä Artwellin niskaan. Ja hän punastui ja ilmaisi levottomuutensa tarttumalla hermostuneesti tuolin molempiin nojiin. "Kas niin", sanoi Lattimer heti, "tehän olette aivan suunniltanne. Mutta teillä onkin ollut kova työ tänä yönä. Istukaa paikallanne muutama minuutti, sillä aikaa kun koetan saada kokoon jotakin syötävää."
"En — en luule, että voin syödä palastakaan", sanoi hän hymyillen laihasti. "Sitäpaitsi ei minulla ole aikaa. Minun täytyy lähteä — tuossa paikassa. Betty saattaa olla levoton puolestani; hän ehkä —." Hän vaikeni ja puristi huuliaan lujasti yhteen, vaientaakseen mielenliikutustaan, joka oli täyttää hänen silmänsä epäilyttävällä kosteudella. Hän ei tahtonut, että Betty ajattelisi hänestä pahaa ja hän tunsi, ettei hän voisi kestää ystävänsä vakavaa katsetta, selittäessään yöllistä seikkailuaan.
"Te olette huolissanne", sanoi Lattimer tyynesti. "No niin, sehän on luonnollista. Mutta, ellette pane pahaksenne pientä valhetta, niin voimme asian järjestää. Tuon teille vähän aamiaista ja sitten voitte lähteä Whitmanin mökille. Kertokaa Mrs Whitmanille tarkalleen, mitä on tapahtunut. Hän on pelastanut Artwellin useammastakin pahasta pälkähästä ja hän tekee sen nytkin. Hän pitää Artwellista — luottaa häneen. Kyllä hän valehtelee, pelastaakseen hänen elämänsä. Se käy varsin yksinkertaisesti. Teidän ei tarvitse muuta kuin pyytää Mrs Whitmania kertomaan Bettylle tai Brannonille tai kenelle hyvänsä, että te olitte hänen luonaan koko yön.
"Mutta hevonen, jolla Artwell ratsasti"? tiedusteli Josephine. "He kaipaavat sitä ja he ajattelevat —."