Lattimerin matala nauru keskeytti hänet.
"Ajatelkoot mitä hyvänsä, se ei merkitse paljoakaan", sanoi hän. "Olen riisunut sekä satulan että suitset Artwellin käyttämältä hevoselta ja ajanut sen menemään Triangle L:ään. Se saattaa mennä sinne suoraapäätä, mutta voi myöskin päättää kuljeksia ympäri jonkun aikaa. Sillä ei ole mitään eroa. Kun he huomaavat, että te olette lähtenyt matkaan Chesterfieldillä, niin he arvelevat, että te olette huolimattomasti jättänyt oven auki lähtiessänne ja siten on toinen hevonen päässyt pujahtamaan ulos. Sellaista tapahtuu usein, nähkääs. Minä piilotan satulan ja suitset. Jonakin päivänä löytää ne sitten joku Trianglen mies ja ihmettelee, miksi niitä on hyleksitty. Kas niin, rohkaiskaa mielenne. Te olette pelastanut yhden ihmisen elämän. Te olette näyttänyt, että teillä on järkeä, älkää nyt pilatko asiaa."
"Jos olette varma Mrs Whitmanista, niin —", alkoi Josephine. Hän oli oikein innokas nyt ja ihaili Lattimerin kekseliäisyyttä.
"Joutavia!" keskeytti Lattimer hänet, hymyillen varmuudessaan.
Hän meni taloon. Josephine saattoi kuulla hänen liikuskelevan siellä.
Vähäistä myöhemmin ilmestyi hän ovelle.
"Aamiainen on valmis, Miss Hamilton", sanoi hän rauhallisesti.
Josephine nousi, epäröi, punastui ja jäi seisomaan. Hänen oli nyt nälkä, mutta aamiaisen syönti oudon miehen kanssa talossa, jossa paitsi heitä oli ainoastaan sairas mies, joka ei suinkaan kelvannut holhoojaksi, oli peräti tavatonta ja aivan ristiriidassa hänen naisen käyttäytymistä koskevan ajatustapansa kanssa.
Lattimer huomasi hänen epäröintinsä.
"Aamiainen on katettu vain yhdelle hengelle, luonnollisesti, Miss Hamilton", sanoi hän, hieno iva äänessään. "Minä söin jo omani vähän aikaa sitten. Ja minä aion nauttia kauniista aamusta sillä aikaa kun te olette sisällä."
Hän astui kuistille, kumarsi syvään Josephinelle, kun tämä punastuen ja hämillään hymyillen meni hänen ohitseen ja istuutui kuistin nurkalle polttamaan suurta piippua ja odottamaan Josephineä.